Appelsiini

Joulu lähestyy. Sen tietää siitä, että kaupasta alkaa taas pitkän odotuksen jälkeen saada hyviä appelsiineja edulliseen hintaan. Mehukkaita, makeita, helposti käsiteltäviä hedelmiä, joita ei tarvitse puristaa mehuksi siksi, että ne on mahdotonta kuoria siististi. Kaukaa etelästä Suomeen rahdattua valoa. Kuin syötäviä kynttilöitä pimeyden ja kotimaisten juuresten sesongin keskellä.

Appelsiini ei ole kiireisen ihmisen hedelmä. Kiireinen ihminen syö banaania. Kuorii nopeasti, syö siististi, saa energiaa ja heittää kuoret yhtenä nippuna pois. Appelsiinin kuoriminen on sen sijaan kuin meditaatiota. Ensin tehdään oikeanlaiset viillot ja sitten raaputetaan valkoinen nöyhtä pois. Tämä on tyydyttävää yleensä vain oikeanlaisella hiukan rosoisteräisellä hedelmäveitsellä. Lopuksi lohkot voi erotella toisistaan, jolloin niiden välistä saa lopun ylimääräisen valkoisen pois. Vaihtoehtoisesti hedelmälihan voi syödä suoraan puolikkaasta ja poistaa nöyhtää samalla aina palan vaihtuessa.

Tiedostava Henkilö on tässä vaiheessa jo ehtinyt miettiä, syönkö reilun kaupan appelsiineja, luomuappelsiineja vai myrkkykuorisia riistohedelmiä. Tiedostava Henkilö saa minun puolestani meittiä asiaa aivan rauhassa. En anna maailman pahuuden häiritä appelsiinin syöntiäni.

Appelsiinit ovat olleet minun elämässäni aina. Mutta ei ole lopulta kovin kauaa siitä, kun ne ovat ylipäätään löytäneet näille leveysasteille. Erään ystävättäreni isä oli kuulema lapsena yrittänyt syödä appelsiinia kuorineen, koska ei ollut ennen nähnyt moista hedelmää. Eikä tämä isä nyt NIIN vanha ole. Kun minä olin lapsi veljelläni oli jo oma appelsiinipuukin. Se oli jännittävää ja lisäsi ihailuani jännittävää veljeäni kohtaan. Taisin olla yhdeksännellä luokalla, kun luin Mika Waltarin Appelsiinin simenen ja kylvin omat puuni.

Appelsiinit eivät kuitenkaan ole helppoja. Jos niitä kuorii tietokoneen ääressä, kertyy näyttöön ja näppäimistölle pikkuhiljaa tahmapistekokoelma, joka ei todellakaan lähde pyyhkimällä näyttöä kuivalla mikrokuituliinalla. Televisiosarjan Sex and the City keskeinen mieshahmo ja tarinan suola Mr. Big inhoaa appelsiinin hajua ja tahmaa lakanoissaan. En voi olla ymmärtämättä häntä. Appelsiinin kuorimisessa on aina vähintään yksi hetki, jolloin toimi täytyy keskeyttää ja käydä pesemässä kädet ja veitsi. Kun puuha on valmis, on putsatut lohkot joko nostettava puhtaalle lautaselle tai kuoret poistettava siististi kuorimalautaselta ennen syömistä. Serkkuni tapaavatkin kuoria appelsiinin suoraan talouspapaerin päälle, jolloin kuoret on helppoa kietoa paperiin ja nostaa siististi jäteastiaan.

Ja nyt niitä taas saa. Tai kuten mainostaja asian ilmaisee: "jahvat tulloo".

Melkein

Blogillani on jo melkein tuhat lukukertaa! Sen kunniaksi haluan näyttää teille muutamia melkein valmiita käsitöitäni. Olen aloittanut niiden tekemisen ja ne ovat hyvällä mallilla, mistä voin olla iloinen. Myös Tinttana osaa käytännössä jo melkein puhua ja syksyn systemaattisen harjoittelun jälkeen pystyn juoksemaan melkein kymmenen kilometriä. Melkein on usein melkein yhtä hyvä kuin valmis.

Tässä on melkein valmis nuken paita. Se tarvitsee enää ommella. Siitä tulee varmasti jotakuinkin kelvollinen. Nukke ei yleensä valita.

Tässä on niin ikään melkein valmis nuken liivimekko, mutta se valmistuu varmasti jouluksi.

Nämä lapaset eivät varmaan koskaan valmistu, vaikka saisin tehdä niitä melkein rauhassa. Lankaa onkin liian vähän.

  

Tässä on hienoja keskeneräisiä temaripalloja. Esittelin näitä viikolla ylpeänä veljentyttärelleni, joka kehotti minua hankkimaan töitä.

Koska Tinttana on jo melkein unessa, menen syömään iltapalaksi Puolisoni tekemää täydellisen hyvää borssikeittoa, jossa ei ole mitään melkein. Jälkiruoaksi on vielä melkein kokonainen mutakakku! Koska pesukone ei ole vielä aivan valmis, voin levittää pyykit vasta myöhemmin. Melkein on usein myös oikein mukavasti.

Jälkivuoto aivoissa

Aina välillä sitä kuulee mainittavan, miten naiset kärsivät ensimmäisen lapsen saatuaan äkillisestä lobotomiasta. Tähän alunperin kaiketi ihan hyvää tarkoittaneeseen aivokirurgiseen toimenpiteeseen vertaaminen on ehkä liioiteltua, mutta jonkinlaista jälkivuotoa aivoissa tuntuu usein tapahtuvan. Tuttavapiirin hillitöntä lisääntymistä ruuhkavuosien keskellä seuraavana olen ollut tekemisissä monenlaisten äitien ja vauvojen kanssa. Nekin, jotka pystyvät esittämään raskausajan omaa itseään, uppoutuvat vauvan synnyttyä maitomaailmaan, mikä on täysin luonnollista ja lajin selviytymisen kannalta välttämätöntä. Mutta kauanko siellä vaippavuoren takana kannattaa piileskellä? Milloin jälkivuoto aivoissa alkaa tyrehtyä?

Itse olen nyt muutaman kuukauden yrittänyt kirjoittaa tätä blogia ilman, että se täyttyisi lapsen ihmettelystä tai äitimaailman päivittelystä. Mutta myönnän, että se on vaikeaa. En ole tainnut saada aikaiseksi montaakaan tekstiä, jossa en mainitsisi Tinttanaa. Tämä johtunee siitä, että hän on kirjaimellisesti läsnä elämässäni suurimman osan hereilläoloaikaani ja tästä ajasta ison osan olemme joko kahdestaan tai muiden samanlaisten seurassa. Yleensä se on ihan mukavaa, mutta se muodostaa ympärilleni taas uuden kuplan.

Tästä kaupungista on tullut leikkipaikkojen täplittämä keskittymä, jossa kulkee busseja ja kävelyreittejä, joita pitkin voi työntää rattaita. Ennen täällä oli myös portaita ja polkuja (ja ei, en edelleenkään viitsi kantaa mitään, mitä voin työntää). Reittien varrella on kauppoja, joissa myydään hedelmäsosetta kätevissä pusseissa ja rukkasia, joissa on sekä vetoketjut että tarrat. Kaupungissa asuu lapsia, vanhempia, koiria ja lapsettomia tuttavia, joiden tapaaminen on aina parasta. Tai ainakin parasta heti silitettävän koiran jälkeen. Bussit vievät Mummille, Isän työpaikalle ja postiin, mutta eivät neuvolaan (prkl).

Tavatessani lapsettomia aikuisia ystäviäni ymmärrän puolet keskustelusta. Tavatessani lapsen saaneita aikuisia ystäviäni puhe kääntyy hyvin pian ruokaan, kakkaan tai nukkumiseen - aivan sama, millä asteella tuttavuus on aiemmin ollut. Olen aina pyrkinyt seuraamaan uutistapahtumia ja yhteiskunnan toimintaa. Kun Vihreät viime syksynä erosi hallituksesta, minulta meni kolme päivää kuulla asiasta. Vetoan siihen, että toimin tällöin vielä ympärivuorokautisena täysimettimenä.

Mutta kauanko on sopivaa kieriä tässä kuplassa? Milloin jälkivuoto aivoissa on syytä tyrehdyttää keinolla millä hyvänsä? Jotkut tuntuvat katoavat perhepedin pissaisiin peittoihin lopullisesti. Vaikeimpien tapauksien on mahdotonta ymmärtää, ettei heidän lapsensa ole loputtomasti avuttomia vauvoja, joiden on saatava kaikki, mitä äiti keksii arvella heidän haluavansa, heti. Kuplan ulkopuoli ehkä pelottaa. Jotkut taas pyristelevät ulos heti, kun yhteiskunnan vanhempainpäivärahakaudella määritelty sovelias minimiaika on täynnä. Kuplan sisäpuoli on työelämää kammottavampi.

Olisiko mahdollista hoitaa lastaan kotona ja olla silti normaali ihminen? Sellainen, joka ei luule käsivarteen kuivunutta puuroa luomeksi ja tietää, mikä on päivän pääuutinen. Sellainen, joka ei ensimmäisenä kuulumisenaan kerro, että osti uuden kestovaipan, joka istuu tosi hyvin, mutta lapsi ei halunnut lounaalla syödä pinaattikeitossa ollutta kananmunaa. Sellainen, joka vilkuilee illanvietossa puhelintaan vain salaa ja juo viiniä ilman, että laskee ääneen, kauanko edellisestä kerrasta on kulunut. Se olisi kovasti mukavaa.

Naapurit

Olen yksin kotona ja istun hetken tässä koneella. Kello on puoli kaksitoista yöllä. Naapuri alkaa soittaa Titanicin tunnuskappaletta sikäli voimakkaasti, että voisin vaikka laulaa mukana. En voi olla pohtimatta, liittyykö tämä äkillinen musiikillisen kokemuksen tarve viime öiseen riitaan. Onko seinän takana käynnissä jonkun elämän suuntaa muuttava draama? Vuosia sitten ensimmäisessä omassa (vuokra-)asunnossani nousin yöllä kuuntelemaan viereisestä talosta kuuluvaa soitantaa. Silloin Irwin kaikui kesäyössä avoimista ikkunoista kaikkiin samalle sisäpihalle antaviin huoneisiin. Seinän takana puolestaan tunnuttiin toistuvasti siirreltävän huonekaluja. Nämä ovat  niitä kerrostaloasumisen pieniä hassuja hetkiä. Paitsi, jos ääni on oikeasti häiritsevä.

Pahiten olen repinyt hermojani silloin, kun naapuri on päättänyt porata kesken Tinttanan päiväunien. Onneksi näin on lopulta käynyt melko harvoin. Kanssaihmisiltä olen kuullut jatkuvammistakin häiriöäänistä. Eräs tuttavani kertoi asuneensa talossa, jossa naapurit harrastivat säännöllisesti viidakkoseksiä. Termi kertoo kuvaavasti, mistä on kyse, joten ei siitä sen enempää. Toinen tuttavani taas muutti vastottain pois rumpalin alakerrasta. Useista kohteliaista ja vähemmän kohteliaista pyynnöistä ja huomautuksista huolimatta rumpali ei ollut suostunut rajoittamaan harjoitteluaikaansa tai -voimakkuuttaan.

Naapureiden äänimaailma on sikäli mielenkiintoinen, että harvoin voi olla varma, mistä satunnaiset äänet kantautuvat. Tai keneen ne liittyvät. Meidän talossa on kaksi kelloa, jotka lyövät, mutta toinen niistä on muutaman minuutin jäljessä. Potentiaalisia mahdollisia kellonomistajia on useita ja monen heistä voin kuvitella elävän jälettävänkin kellon kanssa ihan sujuvasti. Todennäköisesti kellot kuuluvat iäkkäille omistusasujille, kun taas riitelijöistä tulee heti mielikuva uusista vuokralaisista. Ehkä tosin lähinnä siksi, että vastaavaa välienselvittelyä ei ole täällä ennen kuulunut. Edellisessä talossamme kylläkin. Ainakin kerran oli lähellä, ettemme soittaneet yläkertaan uniformupukuisia parisuhdeneuvojia.

Suurinta osaa naapureistaan ei keskisuuressa kerrostalossa koskaan tunne. Opiskelijakaupungissa vuokralaiset myös vaihtuvat säännöllisesti. Jotkut naapurit kuitenkin jäävät mieleen, kuten Verinen Mies. Tai oikeammin ehkä Verisen Miehen Väkivaltainen Naisystävä. Se talo sopi hyvin varhaisiin opiskeluvuosiin ja itsenäisen asumisen opetteluun. Omakotitalossa kasvaneena en ollut ennen ilmoittanut poliisille käytävässä makaavasta tokkuraisesta hyypiöstä, haistanut ruohon tuoksua tai antanut pakkeja yöllä ovipuhelimen välityksellä miehelle, jonka tyttöystävä oli kylmästi hylännyt ulos. Joitain vuosia myöhemmin toisessa talossa sain eräänä iltana käytävässä balladin naapurin puuhamieheltä, joka oli ilmeisesti ollut nauttimassa keskustan ravitsemusliikkeiden tajonnasta. Minä en ollut enää kuustoistavuotias ja kyseinen herrakin oli ollut nelikymppinen varmasti ainakin vuosikymmen tai pari sitten, joten en kuunnellut kovin kauaa. Tässä talossa asui myös Beige Mummo, joka näytti niin hauraalta, että hänen näkemisensä ulkona liikkeellä ilahdutti aina.

Minä en valita naapureiden äänistä (paitsi keskipäivän porauksesta). Minulla on pieni lapsi ja piano. Minä pidän kerrostaloista. Niissä ei koskaan tarvitse olla aivan yksin.

 ***
 Lisäkommentti seuraavalta aamulta: naapurissa on päästy Kaija Koohon. Joku tragedia siellä nyt on päällä.

Syysloma

Kuluneella viikolla osassa maatamme on vietetty syyslomaa. Tai lähinnä kouluilla on ollut syysloma. Meidän taloudessamme kukaan ei tällä hetkellä opiskele tai työskentele sellaisessa oppilaitoksessa, jossa olisi syyslomaa, mutta kyllä se meidänkin elämäämme tunkeutuu.

Lapsena syysloma oli kivaa. En muista siitä paljoakaan, mutta luulen, että se oli kivaa. Paitsi että toisaalla asuvilla serkuillani oli loma aina eri aikaan, joten jos menimme sukuloimaan, täytyi päivä kuluttaa jotenkin aikuisten kanssa serkkujen koulusta pääsyä odotellen. Ollessani koko syyslukukauden töissä syysloma oli sen sijaan todellakin kyseenalaistamatta kivaa. Opettajan työn parhaista puolista kertovat vitsit kumpuavat täydestä todellisuudesta.

Monet käyttävät syysloman matkustamiseen. Meidän puistossammekin on näkynyt ulkopaikkakuntalaisia normaalia enemmän. Oudot naamat erottaa pian. Lähipuisto on meille kuin takapiha ja olen kiusallisen tietoinen aivan vieraidenkin ihmisten puistorytmeistä varsinkin aamuisin. Hetken keskustelun jälkeen selviää, kuka on vain hakemassa vaihtelua jostain lähialueelta ja kuka on mummolassa lomailemassa.

Syyslomalla päiväkodit muuttavat toimintaansa ja kerhot ja muskarit ovat kiinni. Kollega piti syyslomaa lapsensa kanssa, jottei vasta päiväkodin aloittanutta pientä tarvinnut totuttaa viikon ajaksi uuteen paikkaan. Se oli kivaa, koska sitten hekin olivat aamuisin puistossa seuranamme. Tajusimme jopa pitää yksityistä kahden äidin ja lapsen perhekahvilaa sen kiinni olevan tilalla. Puistoissa muskariaamut näkyvät tiettyjen lasten erilaisena puistoaikatauluna. Tällä viikolla toiminta oli tasaisempaa.

Mutta sitten on se ärsyttävä, raastava syysloma. En tosin käynyt tällä viikolla päivällä keskustassa toteamassa teinien toimettomuutta eli luovaa omaa aikaa. Sen sijaan kävimme tavalliseen tapaan uimassa läheisessä kylpylässä. Uimakoulu nimittäin ei pitänyt syyslomaa, vaikka olisi ehkä ollut syytä. Tajusin sen pukuhuoneessa, missä Tinttana törmäili paljaisiin takapuoliin ja hämmentyi tuijottelevien vähän-isompien-lasten keskellä. Pesuhuoneessa meteli ja ahtaus alkoi jo kiristää hermosäikeitäni ja altaaseen päästessämme olin kiitollinen ryhmällemme aidatusta omasta alueesta. Tinttanan stressitaso tosin nousi allasosastolla uinnin puolivälissä sen verran, ettei mikään ollut enää oikein kivaa. Poikkeuksellisesti vauvauinnin aikaan käytössä olleista poreista ja virtauksista huolimatta pääsimme kuitenkin pois altaasta saamatta kenenkään jalasta päähän.

Saunassa oli rauhallista, mutta sekään ei kaikille kelvannut. Eräs seniori-ikäinen naisihminen katsoi asialliseksi heittää kiukaalle vettä ämpärillä ilmeisesti ajaakseen turhat lapset pois lauteilta. Poistuttuamme tuttavani oli sitten kuullut avautumisen, joka selitti ehkä osan pysyvännäköiseen noita-akkairvistykseen vääntyneestä katseesta: naisparka oli ollut siinä uskossa, että kylpylöissä on kymmenen vuoden alaikäraja. Tähän verrattuna meidän uintimme oli luultavasti suorastaan nautinnollista, vaikka odotankin jo ensi viikon tavallista uintitorstaita.

Välikausi

Pohjoisissa (ja tietysti myös vastaavasti eteläisissä) maissa on erilaisia vuodenaikoja. On talvikausi, kesäkausi ja niiden välissä välikausi. Nyt on meneillään viimeksi mainittu. En tiedä, onko sadekausi-kuivakausi-maissa välikautta, jolloin ripsii vain hiljakseen ja välillä pilkahtelee aurinko. Ehkä onkin.

Välikaudella voi olla hyvinkin lämmin tai sitten osan päivästä ihan pakkasta. Silloin täytyy käyttää välikausivaatteita. Tai aikuiset käyttävät yleensä kuoritakkeja ja -housuja, tuulipukuja, kevyttoppaa, jokasäänkenkiä, shoftshell-takkeja ja kerrospukeutumista. Lapsilla on yksinkertaisempaa: he käyttävät välikausihaalaria, välikausitakkia, välikausikenkiä ja välikausirukkasia. Välikausihaalarin alle sopivat myös välihousut. Päähän laitetaan välikausihattu.

Tämä on jo toinen kirjoitukseni lasten vaatteista lyhyellä aikaa. Ei, blogini ei ole muuttunut pelkästään mamma-avautumiseksi enkä aio alkaa ladata tänne kuvia lapseni garderobista. Mutta pienten lasten vanhempien elämässä välikausi tarkoittaa sitä, että joka päivä täytyy miettiä uudelleen, mitä pukea lapselle ja miten pysyä itse lämpimänä ilman, että tulee hiki, jos kuitenkin täytyy vähän juosta pallon - tai lapsen - perässä. Ja siinä on ilmiötä kerrakseen.

Välikausi on sikäli mielenkiintoinen käsite, että sen käyttöä voisi kernaasti laajentaa. Välikaudella olosuhteet heittelehtivät. Välikausi on siirtymistä yhdenlaisesta olotilasta toiseen, mikä vaatii muokkautumista. Välikaudella valmistaudutaan siihen toiseen kauteen ja jätetään hyvästit sille edelliselle.

Monet ihmiset pitävät jossain vaiheessa elämäänsä kokonaisia välivuosia, joiden aikana yritetään selvittää, mitä haluaa jatkossa tehdä. Usein selviää vähintään se, mitä ei missään nimessä halua tehdä. Samalla eletään usein heittelehtivissä olosuhteissa: välivuodet täyttyvät pätkätöistä, matkustelusta, irtosuhteista, säästämisestä, tuhlaamisesta, pohdiskelusta ja irrottelusta.

Nuorten aikuisten vaatevalmistajat saavat minun puolestani vapaasti jatkaa aloittamaani ajatusketjua ja alkaa hyödyntää välikausitermistöä markkinoinnissa. Jään odottamaan huokeita, muutaman kuukauden tiukkaa käyttöä kestäviä välivuosikenkiä, jotka ovat niin mukavat, että niissä jaksaa paistaa kokonaisen työvuoron hampurilaisia, mutta näyttävät samalla siltä, että niissä tekee mieli lähteä tutustumaan aasialaisen miljoonakaupungin yöhön. Ja erityisesti haluaisin nähdä lanseerattavan välivuosihaalarin.

Kenkärokki

Siis kuinka paljon enemmän ulkovaatteita kolmella ihmisellä voi olla kuin kahdella? Jos se kolmas on vielä ihan hobitti? Paitsi hobitit eivät käytä kenkiä. Tinttana kyllä käyttää. Ja monenlaisia.

Syksyä on nyt kestänyt selkeästi ehkä kuukauden. Koska kesä oli kylmä ja sateinen, syksyvaatteet eivät merkittävästi eroa kesävaatteista. Paitsi että ostin sitten ne kurahousut. Ja kurarukkaset. Ja syksyllä pitää olla myös välikausirukkaset, kypärämyssy ja paksumpia pipoja, joita kesällä ei tarvinnut. Ja kintaat. Ja siistit kintaat, jotka eivät ole koko ajan hiekassa. Syksyllä sen kesälläkin toimivan välikausihaalarin alle puetaan villahaalari. Tai fleecetakki. Kesäkumppareihin ei mahdu enää syksyllä villasukkaa, joten tarvitaan myös lämpimämmät kumisaappaat.

Ja sitten pitää alkaa valmistautua talveen, millä en nyt viittaa siihen, että kylmäsäilytystilat täytyy haalia täyteen ruokaa. Kohta alkaa olla se aika vuodesta, että minä tahansa pahaa aavistamattomana aamuna saattaakin olla valkoista. Tai ainakin jäätävän kylmä. Talvi yllättää autoilijat, mutta se ei saa päästä yllättämään lapsiperhettä, koska ulos on pakko mennä ja siellä on pakko olla asianmukaiset varusteet. Myös vanhemmilla, mikä onkin se huolestuttavin kohta.

Talvella pitää olla talvikengät. Ja rymytalvikengät. Talvella pitää olla pipo. Sellainen nollakelin kevyt pipo, mikä on ollut kenties käytössä jo syksyllä. Sitten on se pakkassään pipo ja tosi kovan pakkasen talvihattu, jossa tulee aina kuitenkin hiki. Hattujen muodosta ja käyttötavasta riippuen täytyy olla taas kypärämyssy alle tai kauluri. Ja sitten ne rukkaset. Paksut pakkasrukkaset ja sitten niitä kintaita, joita voi kasata rapakelillä kurarukkasten alle. Koska edellä mainituilla täytyy voida kaivella kiviä maasta, niin täytyy olla siistit käsineet kaupungille. En tosin tiedä, mikä on lumiajan vastine kivien kaivelulle sorasta, mutta olen varma, että sellaisia on. Toppatakki ja -housut odottavat pesua ja toppahaalari on postissa tulossa. Näitäkin voi joutua hankkimaan vielä toiset kappaleet talvesta riippuen.

Sitten pitäisi vielä keksiä, että mihinkäs ne uudet kaapit sijoitetaan.

KVG

Puolisoni on jo jonkin aikaa yrittänyt korjata polkupyöräni rengasta. Tai siis asentaa siihen uutta osaa rikkoutuneen tilalle. Pyöräntarpeeni ei ole ollut kovin akuutti, joten tilanne on seisonut useita viikkoja, kun periaatteessa oikeat osat eivät vain istu paikoilleen. Äsken hän kuitenkin sai (toivottavasti) käänteentekevän ajatuksen: katson, löytyykö internetistä ohjeita! Hämmentävää, ettei se aikaisemmin tullut mieleen - yleensähän mikä tahansa homma aloitetaan näin.

Eilen nostaessamme tämän syksyn perunasatoa muistelin ensimmäistä palstaviljelyvuottamme. Emme olleet ennen juuri kasvimaita hoitaneet, mutta innostus viljelyyn nousi talvella ja aloitimme huolellisen valmistautumisen käymällä kirjastossa ja selaamalla tieto- ja keskustelupalstoja netissä. Olemmehan Puolisoni kanssa saaneet akateemisen koulutuksen ja olemme tiedonhaun ammattilaisia. Ensimmäisen syksyn sato oli kaikkien vuosien paras ja älykäs viljelysuunnitelmamme sisälsi kasvien sijoitelun lomittain niin, että ne torjuivat toistensa tuholaisia ja tukivat toistensa kasvua. 

Internet auttaa myös pienemmissä jokapäiväisissä toimissa. Jos aion tehdä ruokaa, jonka laittamisessa ei ole vielä rutiinia, aloitan vertailemalla ohjeita internetissä. Jos taas haluan leipoa jotain uutta, katson, millaisia ajatuksia Kinuskikissalla on tarjota. Ihmisten on täytynyt syödä todella yksipuolisesti ja tylsästi ennen internetiä.

Joitain vuosia sitten saimme kotiin kokonaisen kalan, joka täytyi perata. Selviydyimme Puolisoni kanssa hommasta tyydyttävästi peruskoulupohjalta, mutta sittemmin harmittelin, että olisi kannattanut ensin etsiä aiheesta vaikka video ja lukea ainakin muutamia erilaisia vinkkejä, miten säästää keittötä turhalta likaantumiselta. Videot ovat joskus hirvittävän käteviä. Siskoni opetteli virkkaamaan netistä löytyvien videoiden avulla ja tässä on tulos:

Ystävättäreni puoliso taas etsii netistä ohjeita, joiden avulla korjaa autoaan. Ei ole montaakaan asiaa, joiden tekemisessä internet ei osaisi auttaa. Onneksi joku keksi keksiä älypuhelimen! Muuten olisimme edelleen sidottuja koteihimme, kirjastoihin tai nettikahviloihin, joissa selaisimme ohjeita ja keskusteluja valtavilla pöytäkoneilla. Minullakin on ollut älypuhelin nyt parisen vuotta. Sitä ennen elämän on täytynyt olla todella hankalaa. Miten aiemmat sukupolvet ovat pystyneet selviytymään?

Vaikka eihän siitä NIIN kauan ole. Muistan vielä säännölliset puhelut Siskoltani ensimmäisinä vuosina, kun hän oli muuttanut pois kotoa. "Kysy Äidiltä, missä lämpötilassa asia x pitää paistaa." "Äiti, pitääkö keitto y siivilöidä?" "Tiedätkö, mitä asia z tarkoittaa?" Samoihin aikoihin Äiti opetti minut kolmannen kerran neulomaan. Äiti onnistui siinä, mihin peruskoulu ei pystynyt.

Ensimmäisenä palstakesänämme minulla ei vielä ollut älypuhelinta. Onneksi Äiti pelasti porkkanasatomme näyttämällä kädestäpitäen, mitkä pienistä kasvinaluista olivat porkkanoita ja mitkä rikkaruohoja.

Lika

Eilen oli tarkoitus siivota. Perheemme yksimielisellä päätöksellä siivousta siirrettiin kuitenkin päivällä, koska arvelimme, että tänään jaksattaisi paremmin.

Tänään on tarkoitus siivota. Olen aloittanut petaamalla sängyt, nostamalla kuvia pyykkejä kaappiin ja pyyhkimällä keittiön pöydän. Tai sitten en ole aloittanut, koska näitä asioita teen kaikkina muinakin päivinä. Olen kyllä ajatellut, että voisin ottaa vessasta rätin ja pyyhkiä pölyjä. Pöly on tavallaan likaa.

Siivouksen tarkoitus on poistaa likaa. Lika on pölyä, pinnoille kuivunutta ruokaa, hiekkaa, hiuksia, ihmisistä ja eläimistä irronnutta hilsettä, kuollutta ihoa. Myös kakka on likaa, mutta se pyritään siivoamaan mahdollisimman tarkasti pois heti, kun sitä jonnekin ilmaantuu.

Lika on ällöttävää. Se tekee elämästä epämiellyttävää. Kun on likaista, ei tee mieli kävellä avojaloin - tosin näin syksyllä sitä pitää yleensä muutenkin sukkia. Mutta mitä ällöttävää on hiekassa? Miksi kuivunut ruoka on epämiellyttävää? Syönhän minä joskus näkkileipääkin. Eikö pöly ole kankaista irronnutta pienen pientä hiukkasta? Tai aivan hienoksi ja pehmeäksi jauhautunutta kiveä? Mitä ällöttävää on kivessä? Tai hiuksissa? Pitäisikö minun siivouspäivänä leikata samalla kaikki hiukset pois, niin olisi siistimpää?

En pidä pölystä, koska se menee henkeen ja alkaa ahdistaa. Ja hiekka kutittaa inhottavasti, jos sitä on varpaiden välissä. Joskus Tinttana syö kiviä eteisen lattialta. Ja muruja keittiön lattialta.

Tinttana tulee kohta Puolisoni kanssa sisälle. Sitten aloitamme siivoamisen. Mutta ensin häsläämme kiireesti, ettei kumisaappaista, haalareista ja rukkasista leviäisi kuraa sisälle. Vaikka kurakin on oikeasti vain märkää hiekkaa. Joskus Tinttanalla on hiekkaa hiuksissa. Silloin pitää mennä suihkuun. Se on hauskaa.

Ylellisyys

Muutettuani pois lapsuudenkodistani asuin monta vuotta kaupungin keskustassa. Siihen asti olin elänyt omakotitalossa, jonka ylläpitokustannukset pyrimme Äitini kanssa pitämään minimissä. Muistan edelleen ensimmäisen suihkuni kerrostaloasunnossani. Suihkusta tuli vettä, jonka sai kuumemmaksi kuin olisi edes tarvinnut. Lämmintä vettä tuli niin kauan kuin sitä valutti. Sama toistui joka kerta. Se tuntui niin ylelliseltä, etten vieläkään kaikkien näiden vuosien aikana ole kehdannut ottaa niin pitkää suihkua, että tulisin todella pois kyllästymisen enkä veden kulutuksen kauhistuksen takia.

Lähikauppani keskustassa oli Sokoksen Mestarin Herkku, joka on maalaiskaupungin kelpo versio Stockan Herkusta. Hoidin päivittäiset ruokaostokseni kaupassa, jossa minulla oli liha- ja kalatiskin lisäksi juusto- ja leivostiskit. Ei sillä, että olisin näitä paljoa hyödyntänyt, mutta pelkästään niiden ohi käveleminen tuntui hyvältä. Kaupungin ravintolatarjonnassa olisi paljon parannettavaa, mutta sekin oli sentään melkein kokonaisuudessaan alle kilometrin säteellä kotoani.

Todellisuus iski kasvoihin työskennellessäni yhden syyslukukauden hämäläisessä kirkonkylässä. Keskiaikaisen emäpitäjän nykyaikaisesta S-marketista ei juustotiskiä löytynyt. Ulkona oli iltaisin, öisin ja aamuisin pimeää. Kerran erehdyin kysymään oppilailtani, mistä voisin ostaa hyvää kiinalaista ja sain vastaukseksi naurua. Teollisuusalueella oli kuulema joku paikka, joka oli auki lounasaikaan työmiehille. Viikonloppuisin valmista ruokaa ei saanut mistään. Tai olisi pitänyt olla kärppänä liikkeellä keskipäivällä. Kuka syö pitsaa lauantaina ennen kello kahta? Saadakseni hyvää suklaata tai suosikkinuudeleitani minun piti ajaa bussilla kaupunkiin ja todeta, että jos kaupungissa ei ole yliopistoa, se näkyy myös ainoan pienen ekokaupan valikoimassa. Puolisoni pakkasi minulle valkosipuligoudaa lahjapakettiin mukaan käydessäni kotona.

Tuona syksynä elämässäni oli aivan naurettavia puutteita. Ikävöin valon kaupunkia ja autoilijoita, jotka väistävät jalankulkijoita. Ikävöin kirjastoa, jossa on useampi kuin yksi kerros. Sen jälkeen pisin oleskelujaksoni muualla kuin kotona oli keväinen kuukausi Budapestissa. Siellä kukkien keskellä oli päivisin lämmintä ja valoisaa, konditorio joka nurkalla ja kauppa auki ympäri vuorokauden. Mutta kuukauden jälkeen tulin silti jo mielelläni kotiin.

Alkukesästä kirjoitin ensimmäisestä kahvinkeittokokemuksestani vain itselleni. Kirjoitus liikutti Puolisoani siinä määrin, että sain ehkä parhaan syntymäpäivälahjan pitkään aikaan. Keittiöömme muutti Nespressokone varustettuna maidonvaahdottimella. Kahvinjuontini on lisääntynyt satoja prosentteja ja joudun laskemaan rahoja seuraavaa kapselitilausta varten. Mutta nyt, kun perheemme kaikilla aikuisilla on oma kahvikone, joutaa ruma valkoinen suodatinkeitin pois käytöstä.

Nautin kahvikoneestani joka päivä ja saan siitä iloa, mutta samalla siitä on tullut pikkuhiljaa itsestäänselvä osa arkipäivääni. Se on kuin untuvapeitto, jonka ylellisyyttä ei ajattele - siitä vain nauttii huomaamatta. Siitä tulee yhtälailla selviö kuin ongelmitta toimivasta nettiyhteydestä ja keittiön kaapinovien hidastimista. Hiljalleen sitä unohtaa, miten sähköuunilla ilman kiertoilmaa paistetaan ja miltä muovimatto tuntuu jalan alla, vaikka ne ovat asioita, joiden kanssa on aikaisemmin elänyt suurimman osan elämäänsä.

Uskoakseni jokainen ihminen elää jonkinlaisessa kuplassa. Ja minä rakastan omaani.

Kesän ääniä

Iltasoitto vaeltelee alas Harjun rinteitä ja hellii rauhallista kesäkaupunkia. Jossain kaukana Rumpuhipit jatkavat rentoutunutta rytmittelyään ja lokit kaartelevat Jyväsjärven päällä. Puistossa sihahtaa tölkki ja mölkkykalikka kalahtaa palikoihin, jotka kaatuvat ääneti pehmeälle nurmikolle.

Keskustassa leijui kesäinen rauha. Tai sitten aika kultaa muistot. Lähiössä on joka tapauksessa toisin.

Keväällä linnut aloittavat pesinnän. Siis vesilinnut: kauniit joutsenet ja merestä muistuttavat lokit. Järkyttävä raakunta täyttää lähirannat ja herää kysymys, miten kukaan jaksaa asua yhtään lähempänä vesialueita. Sitten tulevat käet ja alkavat kukkua. Noin neljän kukunnan ajan voi ilahtua juhannuksen tuoreesta vehreydestä, mutta sitten se koko ajan jatkuva epätoivoinen "kukkuu kukkuu kukkuu" alkaa ärsyttää. No, muutaman viikon jälkeen kuuluu enää "kuu kuu kuu". Pienemmät siivekkäät aloittavat oman konserttinsa. Paarmojen pörinä on korville huomattavasti miellyttävämpää kuin itikoiden ininä, joka on pihalla alati läsnä. Hiekkalaatikon vieressä on pensaita, joten jokaista hiekkakakkua kohden voi laskea puolenkymmentä paukamaa.

Kesä on ulkoremonttien sesonkiaikaa. Meille ei onneksi kuulunut lähityömaan paalutus. Saatamme seurata perustustöiden edistymistä vain kauppareissuilla ohikulkiessamme. Mutta koska parvekkeita pitää huoltaa, kiertää pärisevä pikkunosturi kolmea taloa kuin kissa kuumaa puuroa pysähtyäkseen aina välillä raapimaan tai hiomaan koneellisesti betonia. Jos nosturi hiljenee, niin ruohonleikkuri aloittaa. Kaikkien lähipihojen ruohoja ei tietenkään voi leikata samassa rytmissä vaan ne täytyy leikata vuorotellen ikään kuin alueella olisi vain yksi leikkuri. Tämä ei tietenkään yllä kerrostalolähiössä ollenkaan samalle tasolle kuin omakotitalotaajamassa. Luojan kiitos. Ja roska-auto tuo toki joskus vaihtelua pärinän laatuun. Viimekesäiset takametsän mopoilijat ovat tänä vuonna hivelleet korvia poissaolollaan. Ehkä kuskit ovat saavuttaneet täysi-ikäisyyden.

Mielenkiintoisimpia ovat lentävät hurisijat. Silloin täytyy tähyillä ylös ja yrittää päätellä, mikä kone siellä viipottaa. Olen tänä kesänä yrittänyt oppia tunnistamaan hornetin potkurikoneesta. Ralliviikonlopun ajan saattoi tietysti bongailla perinteisesti helikoptereita, joiden taloa täristäviä ylilentoja ei voi olla huomaamatta.

Lopulta pärinä on kuitenkin vähemmän hermoja raastavaa kuin ikkunan alla tuntitolkulla kestävä zumba tai kesäteatterin musikaalin harjoitukset. Niitä ei ole täällä lähiössä kuulunut.

Tuotantoyksikkö nro. 77

Olemme Puolisoni kanssa pitäneet kaupungin vuokraviljelypalstaa nyt jo useampia kesiä. Keväisin olemme kääntäneet maata ja lannoittaneet, kylväneet ja kastelleet. Pitkin kesää on vuoroin kannettu vettä ja taisteltu pellon valtavaa ja vahvaa rikkakasvustoa vastaan. Syksyn lähestyessä olemme saaneet joka vuosi nauttia jonkinlaisesta sadonkorjuusta, joka huipentuu perunoiden nostoon. Vuoden kierto seuraa toistaan muuttumattomana, kuten se lienee aina tehnyt. Palstalla vain jokainen kesä on erilainen.

Ensimmäinen kevät oli täynnä innostusta, tarmoa ja avointa kokeilumieltä. Emme olleet kumpikaan aiemmin pitäneet kasvimaata, vaikka ainakin minua siihen yritettiin kotona kovasti niin sanotusti kannustaa. Kun ensimmäiset porkkanat nostivat hennot sirkkalehtensä, kävi Äitini näyttämässä, mitkä kasvinalut olivat porkkanoita ja mitkä rikkaruohoja. Maanmuokkaus oli ollut lähes toivotonta ja juurakkoisia savipaakkuja kannettiin pois maatilkulta monena päivänä. Ilmeisesti läntti oli ollut käytännössä kesannolla useita vuosia.

Noina ensimmäisinä vuosina saimme runsaasti ohjeistusta ja kehujakin palstanaapuriltamme. Kyseinen vanhempi herrahenkilö oli viljellyt perunoitaan jo kolmattakymmentä vuotta ja sen kyllä huomasi. Joitain kesiä sitten hän joutui terveydellisistä syistä luopumaan perunamaastaan, mutta jaksoi silti jatkaa pellon kiertelyä jakaen ohjeita uusille ja kysellen kuulumisia vanhoilta viljelijöiltä. Erityisen vaikutuksen häneenkin taisivat tehdä kiinalaiset, jotka korjasivat parhaina kesinä kaksikin satoa. Kun me aloimme etsiä ensimmäisiä perunoita, nämä ilmeisesti aasialaiset siirtolaiset kylvivät jo uudelleen.

Ensimmäisen vuoden yllättävän runsaan ja hyvälaatuisen sadon jälkeen olemme jaksaneet joka vuosi yrittää ja toivoa. Mukana on ollut useita kavereita, joiden innostus ja taidot ovat vaihdelleet, mutta joista jokainen on varmasti saanut touhusta syksyllä muutakin kuin kipeän selän ja uusia kokemuksia. Erityisesti olemme hyötyneet viimevuosien Kanssaviljelijästämme, jonka kokeilunhalu ja luovuus ovat tuoneet palstallemme sekä uusia lajeja että auttaneet taistelussa nykyisistä vitsauksista pahinta, Röyhkeää Rusakkoa vastaan.

Minä pidän pupuista. Ja pupujen täytyy syödä. Jos olisin pupu, niin pesisin oikein mielelläni kasvimaapellon läheisyydessä. Mutta minun sympatiani Röyhkeää Rusakkoa kohtaan loppui samalla hetkellä, kun näin ensimmäisen kerran poikki purrut herneen- ja pavunvarret ja maahan kuivuneet varsinaiset herkut. Pöljäke jätti herneet syömättä.

Tänä kesänä voi jo sanoa, että useimmat viljelijät ovat aidanneet neliönsä jollain tavalla. Me olemme keskittyneet lajeihin, joista Röyhkis ei välitä. En voi kieltää pientä vahingoniloa, kun aidattujen palstojen sisällä näkyy syötyjä kaalinlehtiä ja poikkipurtuja varsia. Eiväthän ne aidat pitele valtaviksi kasvaneita vahvajalkaisia lihaskimppuja. Loikka sisään, loikka ulos ja on aivan sama, onko pellolle raahannut verkkovirityksiä vai ei.

Tänä kesänä en ole pystynyt pitämään palstaamme sellaisessa kunnossa kuin haluaisin. Viime kesänä sentään saatoin kitkeä kevätkesän ihan rauhassa, kun Tinttana köllötteli vielä tyytyväisenä mahassa. Tänään kävimme yhdessä hakemassa ensimmäiset kesäkurpitsat ja kaivamassa ensimmäiset muutamat perunat penkin reunasta. Varsinaista apua lapsesta ei vielä ollut. Kun repäisin ensimmäiset kouralliset rehottavaa heinää kesäkurpitsapenkistä, pärähti Tinttana huutamaan kuin olisin loukannut häntä henkilökohtaisesti. Sama jatkui perunapenkissä ja valitus rauhoittui vasta, kun poistuimme pellolta ja lähdimme ajamaan rattailla takaisin kotiin. Ehkä lapsen mustavalkoinen maailmankuva ei pystynyt käsittämään kasvien repimistä. Tai ehkä housut vain olivat jo liian märät kosteasta heinästä.

Ehkä kitken sitten enemmän taas ensi vuonna.

Solmu

Lapsena minun oli vaikea ymmärtää, miksi esimerkiksi Tenavat-sarjakuvan Eppu kuljettaa aina rättiä mukanaan. Mikä ihmeen unirätti? Miksi kukaan haluaisi nukkua kankaanpalan kanssa saati sitten nuhjata sitä muuten? Minulla oli pehmoeläimiä, joiden kanssa saattoi tehdä oikeasti asioita; niiden kanssa voi jutella ja niille voi pitää koulua. Niillä oli keksinäinen hierarkia ja perhesuhteita ja nimet. Siksi niistä oli myös lohtua ja niiden kanssa oli hyvä nukkua.

Kun vauva alkaa ensimmäisen puolen vuoden aikana pikkuhiljaa kiintyä siirtymäobjektiin, on sellaisia hyvä olla vähintään kaksi tarjolla. Kun toinen on unohtunut jonnekin, hukassa tai pesussa, niin toinen on aina hoitamassa tehtävää. Tinttanan sängyssä on melkein alusta asti nukkunut Kissa ja myöhemmin mukaan tuli myös Disko-Lisko. Kun aloimme opetella itsenäistä omaan sänkyyn nukahtamista, annoin viereen punaisen harson, josta tehtiin iso solmu, niin ettei vauva vahingossa kietoudu siihen ikävästi tai jää jumiin harso naamalla.

Aika pian oli selvää, että Solmu on ehdoton ykkönen. Solmua voi syödä ja halata, siihen voi pyyhkiä kyyneliä ja räkää. Päivisin Solmu ehti kuivua ja illalla se oli taas käyttövalmis ja mukava. Solmulle kehittyi äkkiä ominaistuoksu (siis haju), jonka pohjana oli käyttöönoton yhteydessä luotu äidin ja maidon vieno aromi. Koska vauvat ovat herkkiä tuoksuille, ei siirtymäobjekteja kannata pestä turhaan. Herttaista.

Nyt Tinttana on nuhjannut Solmua yli puoli vuotta joka yö. Ja aika monta kuukautta joka päivä. Solmu on mukana matkoilla ja päiväunilla. Viime aikoina Solmun on täytynyt päästä mukaan myös vaipanvaihtoon, potalle, pukemaan, lattialle kaikkiin huoneisiin ja ruokapöytään. Tänään söimme aamupalaa kaikki kolme yhdessä - Puolisoni nukkui. Solmu ei ulkoile. Joku raja sentään.

Itseasiassa Solmu ei ole enää edes solmussa. Se on jatkuvasti niin kuolassa, että on parempi pitää sitä auki ja levittää kuivumaan aina, kun silmä välttää. 

Tänään laitoin Solmun taas pitkästä aikaa pesukoneeseen. Seurauksena päiväunille nukahtaminen vaati varttitunnin valitusta ja pyöriskelyä. Kissa parka näytti saavan kyytiä, vaikkei se voi mitään sille, ettei ole solmu. Pyörityksessä mukana olivat myös Disko-Lisko, Hylje, Päiväunipeitto ja nuken harso. Nyt Tinttana on lopulta saanut unesta kiinni vieroitusoireidensa keskellä. Ja pesukone kuuluu lopettaneen, niin että menen viemään Solmun kuivumaan, jotta se on illalla taas valmis nuhjattavaksi. Älkääkä huoliko, Hyvät Lukijat, se ominaistuoksu (siis haju) on sikäli tiukassa, ettei se pesussa mihinkään katoa.

Lisää aiheesta voi lukea Leslie Patricellin teoksesta Riepu. Löytyy ainakin Kortepohjan kirjastosta silloin, kun ei ole meillä lainassa.
 

Vanhuus ei tule yksin

Minulla oli eilen yhdessä Tinttanan kanssa erinomaisen hyvät syntymäpäiväjuhlat. Lapsi oppi kävelemään ja meni tyytyväisenä nukkumaan Mummun ja Vaarin kanssa. Aamulla löysin vessasta uuden nuken istumasta potalla. Itse vietin jo hämärtyvää kesäiltaa miellyttävässä seurassa kuunsiltaa katsellen. Uin järvessä kahden vuoden tauon jälkeen ja valvoin myöhempään kuin varmaan vuoteen.

En ole mielestäni vielä varsinaisesti vanha. Suurin osa ihmisistä lienee minua iäkkäämpiä. Mutta voi hyvänen aika tätä touhua silti. Rockvuodet on nyt eletty ja kyllähän sen jo huomaa. En ole enää yhdeksäntoista.

Aamulla Puolisoni olisi antanut minun nukkua pitkään, että jaksan juhlia illalla. Heräsin seitsemältä. Järvivesi oli kylmää. Ensimmäisellä kerralla oli työn takana päästä kokonaan veteen ylipäätään. Tähän asti olen heinäkuussa sukeltanut suoraan järveen riippumatta alkukesän säistä. Kävin koko illan aikana saunassa vain kerran. Monta tuntia miellyttävä puilla lämpiävä rantasauna käytössä ja kävin siellä kerran, koska tuntui liian työläältä mennä useammin. Tulin sentään kotiin viimeisten joukossa lähempänä aamukolmea kuin -kahta -- ja heräsin aamulla ennen seitsemää, vaikka olisin voinut nukkua.

Olen liikkunut kyseiseltä saunalta kotiin vuosien mittaan monet kerrat. Pyöräillyt ja kävellyt kesäyössä. Kerran olen jopa matkustanut tarakalla kitara sylissä. Mutta kuten ystäväni kanssa yöllä totesimme: vanhuus ei tule yksin, se tulee taksilla.

Syntymäpäivä

Minulla oli eilen syntymäpäivä. Vaikka pidän varsinaiset juhlat vasta myöhemmin, oli päivä varsin onnistunut. Sain etuuksia, yllätyksiä ja lahjoja vain siksi, että olen elänyt taas yhden vuoden täyteen. Täysistä vuosista palkitaan. Suurin kiitos erinomaisesta päivästä kuuluu puolisolleni, jonka ansiosta saatoin nauttia rauhassa kirpputorilla käymisestä ja syödä hyvin. Aamulla nousin itsestään ennen Tinttanaa, joka nukkui harvinaisen pitkään ja heräsi sitten hyväntuulisena. Sain banoffeen, kukkia ja lukuisia onnitteluviestejä, mutta ennen kaikkea sain puolisoltani Nespresso-koneen maidonvaahdottimineen kaikkineen. Hiiteen vaaleapaahtoinen suodatinkahvi ja valkoinen muovimasiina. En muista, milloin olisin viimeksi saanut sellaisen todellisen innostavan mahtavan yllätyksen. Edes syntymäpäivänä. Illalla teimme sushia ja pelasimme. Joskus syntymäpäivät onnistuvat olemaan onnistuneita.

Sain myös yhden onnittelukortin. Siis yhden. Ei sillä, että olisi pitänyt saada useampi. Tai että itse lähettelisin syntymäpäiväkortteja ensinkään. En tarkoita, että Sinun, henkilökohtaisesti minut tunteva lukijani olisi pitänyt lähettää korttia. Tämä on vain mielenkiintoista: mitä niille postikorteille on tapahtunut? Olenko jo liian vanha, että saisin useampaa korttia? Vai ovatko kortit liian vanhanaikaisia? Postitse lähetettävät kortit tietysti maksavat. Samoin tekstiviestit, mutta vähemmän. Sain kyllä muutamat onnittelut tekstiviesteinä. SE tuntui hassulta. Suurin osa ihmisistä onnittelee toisiaan facebook-seinällä, koska se on ilmaista, helppoa ja nopeaa. Seuraavaksi luontevimmalta tuntuisi saada viesti jonkin yksityisen ilmaisviestisovelluksen kautta. Mutta vielä tuli muutama tekstiviestikin. Kiitos niistä.

Sain myös niin sanotusti kasvottomia onnitteluita. Eräs kauppaliike lähetti minulle kortin, jossa onniteltiin ja luvattiin lahjaksi kolmenkymmenen prosentin alennus yhdestä tuotteesta, jos ostaisin liikkeestä jotain noin viikon sisällä. Suorastaan herttaista.

Facebook puolestaan muisti minua keräämällä seinälleni sadelleet onnittelut helposti luettavaan nippuun. Olen otettu varsinkin sellaisten face-kavereideni onnitteluista, joiden kanssa en muulloin ole varsinaisesti minkäänlaisissa tekemisissä. Vaikka suhtaudun ilmiöön hieman kyynisesti, ilahdun kaikista muistamisista sinänsä. Yksittäisinä ne eivät ole some-etikettiin kuuluvaa tyhjänpäiväistä kohteliaisuutta vaan ihan oikeita arvokkaita viestejä siitä, että joku on ajatellut minua. Voi teitä, ihmiset! Olen itse tehnyt periaatteellisen linjan, etten kirjoita ihmisten seinille onnitteluja, vaikka kyseinen yhteisöpalvelu minua muiden syntymäpäivistä ahkerasti muistutteleekin. Voisin kyllä parantaa tapani. Voisin yrittää edes yhtenä vuonna muistaa kanssaihmisiä jollain tapaa sen kunniaksi, että he ovat onnistuneet elämään taas yhden täyden vuoden. Onhan se saavutus sinänsä.

Juhannustaika

Tulimme äsken kotiin juhannuksen vietosta. Uskon, että viivyimme matkalla ainakin kaksi viikkoa. Kotiin tultuamme parvekkeella olevat vähät kasvit olivat selvästi kasvaneet ja pihalla tuoksui erilaiselta. Meillä oli tavaraa mukana niin paljon, ettei kaikki palatessa mahtunut edes autoon.

Ehdimme tehdä juhannusretken aikana huomattavan määrän asioita. Luonnollisesti harjoitimme grillausta, ulkoilua, saunomista asiaan kuuluvin vastoin sekä yleistä rentoutumista. Pelasimme mölkkyä, useita korttipelejä sekä fantasiatekstiseikkailua. Söimme erilaisia salaatteja, juustoja, uusia perunoita, possua, kanaa, lohta, makkaraa, kakkua, pullaa, sämpylöitä, mansikoita, kirsikoita sekä useanlaisia makeisia. Joimme limonadin ja kahvin lisäksi viiniä, siideriä sekä erilaisia oluita. Tinttana nukkui matkan aikana päiväunia autossa, rattaissa sekä matkasängyssään ja jaksoi mainiosti viihdyttää Mummia, serkkkujaan, Tätiään, Enoaan, vanhempiaan sekä muita sukulaisia. Parhaita hittejä olivat Koiruus, portaat ja pikkulegot serkun huoneessa. Kotimatkalla autossa Tinttana oppi kaivamaan nenäänsä ja se oli hauskaa. Valvoimme myöhään pokeria pelaten (minä voitin eniten pelimerkkejä) ja nukuimme harvinaisen pitkään, mutta heräsimme myös anivarhain juhannusaamun koleuteen. Lapset nukkuivat teltassa. Teinit nukkuivat pitkään. Käytimme koiraa ulkona, rakensimme palikoilla ja hypimme trampoliinilla. Katselimme lomakuvia sekä televisiota ja musisoimme yhdessä. Mummi teki Tinttanalle oman pienen vastan. Minä sain hyttysten pistoksia ja heitin tikkaa. Puolisoni luki useita kirjoja.

Meillä ei ollut kiire minnekään.

Kun tulimme kotiin, eilen aamulla lähtiessä avattu maito oli vielä ihan hyvää.

Koirat ja lapset

Monet ihmiset huomaavat yhtäläisyyksiä vauvan ja koiranpennun käytöksessä. Samoin lapsen kasvatusta ja koiran koulutusta verrataan usein. Hieman vahingossa. Vähän anteeksi pyydellen. Että "eihän näin pitäisi ehkä sanoa, mutta".

Anteeksipyytely on turhaa. Ainakin meidän lapsemme on retuuttanut erilaisia pehmoeläimiä suussaan ja yrittänyt järsiä huonekaluja. Hän painii mielellään, innostuu helposti ja oppii rajoja yksinkertaisilla kielloilla ja käskyillä. Jos Tinttanalla olisi häntä, se heiluisi ihan varmasti maissinaksuille ja rusinoille. Ikäville asioille voi uikuttaa tai murista ja terävien hampaiden voimaa ei oikein hallita. On tekopyhää väittää, ettei eläin- ja ihmislapsilla olisi yhteneväisyyksiä. Paljon.

Pikkulasten ja koirien yhteiset tekijät ilmenevät laajemmallakin yhteiskunnassa ja sosiaalisessa käytöksessä. Kun aikoinaan ulkoilutin siskoni nyttemmin edesmennyttä koirakumppania, vastaan saattoi tulla itselleni tuntemattomia ihmisiä, joille Herra P oli mukava tuttavuus - ja Herra P rakasti huomiota aivan kuin Tinttanakin. Huomaan samoin tunnistavani jo nyt parin puistokuukauden jälkeen lähipuiston lapset riippumatta siitä, onko mukana äiti, isä, mummo vai joku muu. Hehän ovat kaikki tavallaan vain kyseisen lapsen ulkoiluttajia, jotka opitaan tuntemaan nimellä Pirkon Isä tai Juran Äiti. Yleensä vanhempien omat etunimet tulevat puheeksi vasta usean tapaamiskerran jälkeen, jos ollenkaan. Sama toimi useamman kuukauden harrastusryhmässämme. Ja samaa tehdään jossain määrin lyhyillä perhekursseilla, joilla olen työskennellyt.

Olen muutaman kuluneen kuukauden aikana jutellut useamman satunnaisen tuntemattoman kanssa kuin vuosiin. Jos olet aikuinen ihminen ja vaikkapa matkustat yksin bussilla, ei kukaan tule kysymään, kuinka vanha olet tai vilkuttele sinulle viereiseltä penkiltä. Tai jos joku niin tekee, vaivaudut totaalisesti ja todennäköisesti kysyjä on jollain lailla normaalin rajan ulkopuolella. Lapsen kanssa näin käy jatkuvasti. Samoin tapahtuu (tosin verraten vähäisen) kokemukseni mukaan koiran kanssa. Tyypillisesti juttelija on keski-iän ohittanut nainen, joka alkaa pian kertoa omista lapsenlapsistaan/kummilapsistaan/koiristaan. Useammin tämä on hauskaa kuin rasittavaa.

Olemme kaikki nähneet kadulla tilanteen, jossa kaksi koiraa kohtaavat. Usein ne alkavat haukkua, vetää hihnaansa ja sitten luvan saatuaan tutkia toisiaan. Kun Tinttana näkee kadulla koiran, hän alkaa hihkua, osoittaa ja tarvittaessa kurkotella koiraa kohti. Jos hyvin käy, ulkoiluttaja antaa koiransa tulla nuuhkimaan. Silloin kävelymme on oikein onnistunut ja tylsäkin retki muuttuu jännittäväksi elämykseksi. Joskus kuulemme tapaamamme koiran nimen, mutta kertaakaan koiran ulkoiluttaja ei ole kertonut meille omaa nimeään tai ollut kiinnostunut minun nimestäni. Koska mitäs väliä sillä olisikaan.

Kahvi

Tinttana heräsi tänään viideltä. Puolisoni teki voitavansa aamun viivyttämiseksi, mutta jos uni on loppu, niin se on loppu. Puoli kuudelta luovutin ja hain vierailevan tähden sänkyymme. Hetken aikaa tämä jaksoi kuluttaa aikaansa leppoisasti aamutissillä pötkötellen, mutta ennen kuutta olimme ylhäällä. Sen jälkeen minua on väsyttänyt.

Kun päiväunet lähestyivät täyttä kahta tuntia ja minua väsytti edelleen, päätin, että nyt on se päivä, jota varten olen vältellyt jatkuvaa kofeiinin käyttöä koko ikäni. Olen pitänyt huolta, etten juo kahvia monena päivänä peräkkäin ja pidän useiden päivien taukoja välillä. Olen juonut kahvia aamulla vain äärimmäisissä poikkeustilanteissa, kuten matkoilla ja jätän yleensä santsikupin ottamatta. Muita kofeiinituotteita pyrin käyttämään niin ikään vain satunnaisesti aamuteetä lukuun ottamatta. Nyt olen pitänyt taukoa siinäkin. Kun ei käytä piristettä jatkuvasti, jo melko pienellä määrällä on toivottu vaikutus. Erityisen hyödyllistä tämä oli raskausaikana, kun saatoin tarvittaessa auttaa itseäni jaksamaan pidemmälle iltaan muiden mukana selvästi suositusten mukaisissa kofeiinimäärissä pysyen.

Kanssaihmiset suhtautuvat yleensä hieman kummastellen aikuiseen, joka ei juo kahvia. Limonadin tai mehun juominen kahvipöydässä on kaikkein epäkypsintä. Vakavasti otettava aikuinen voi kyllä juoda teetä, se on ymmärrettävää, mutta mehulasin kanssa sitä on todella outo ja epäkypsä. Lähipiirissäni on joskus myös ihmetelty, miksi välttelen niin tietoisesti kofeiiniriippuvuutta. Syy siihen on sellaisisssa päivissä kuin tänään.

Ensimmäisen kerran elämässäni keitin itselleni - ja vain itselleni kahvia oikealla kahvinkeittimellä. En sentään puolisoni hienolla masiinalla, vaan sillä valkoisella halvalla suodatinkeittimellä, joka pistää rumana yksityiskohtana silmään keittiötasollamme. Pyyhin pölyisenä ja kahviroiskeisena käyttämättä lojuneen keittimen ja asettelin osat paikoilleen. Löysin kaapista avatun pussillisen Kulta Katriinaa. Hetkinen - kuka meille on sellaista ostanut? En tiedä suodatinkahveista juuri mitään, mutta ei meillä ennen ole mitään vaaleapaahtoista Kulta Katriinaa ollut.

Olen lapsemme syntymän jälkeen keittänyt muutamia kertoja kahvia äidilleni ja muille kylässä käyjille silloin, kun puolisoni ei ole kotona, joten tiedän suunnilleen, miten vesi ja purut pitää suhteuttaa. Lopputulos oli tästä huolimatta pahan hajuista ja tylsän makuista. Liekö syy sitten keittäjässä, puruissa vai keittäjän tottumuksessa vastajauhettuihin papuihin, Rancilioon ja henkilökohtaiseen baristaan. Lisäämällä tarpeeksi maitoa, melkein mikä tahansa kuitenin menettelee.

Niin tai näin, juon nyt kupillista kahvia Mymmeli-mukista ja kuvittelen, että se piristää ja nostaa mielialaa. Ainakin on jotenkin aikuisempi ja jännittävä olo.

Tätä kirjoittaessani Tinttana on herännyt, koska uskon kuulleeni kahden kirjan putoavan lattialle. Ja nyt lähti soittorasia soimaan. Kun mitään kutsuhuutoja ei ole kuulunut, taidan juoda kahvini loppuun ennen kuin menen katsomaan.

Missä sormisuoja?!

Valittelin tässä taannoin facessa toimimattomasta niistimestä. Pakkauksen piirroskuvassa vauva istuu onnellisesti hymyillen pöydällä ja yhtä seesteinen äiti imee räkää niistimen avulla. Todellisuudessa huutavaa vauvaa täytyi pidellä ainakin meillä kahden aikuisen voimin ja koko touhu herättää kysymyksen, onko se räkä tosiaan pakko saada ulos.

Vauvan hoitoon on tarjolla lukuisa määrä erilaisia apuvälineitä. Meille kertyi talven mittaan kolme erilaista niistintä ja kaikilla toimenpide on yhtä vastenmielinen ja hankala. Äitiyspakkauksen tylppäkärkiset vauvan kynsisakset sen sijaan ovat ihan toimivat - jos vauva suostuu yhteistyöhön tai nukkuu. Näin ensimmäisen vuoden lähestyessä loppuaan tämäkin toimenpide suoritetaan yleensä kahden aikuisen ja erilaisten viihdytyslelujen ja -laulujen voimin. Itkuhälytin oli varsin kätevä muutamia kertoja, kun vauva nukkui talvella ulkona, mutta sen tuutulaulutoimintaa käytettiin lähinnä huvituksena hereillä ollessa. Vauvat ovat kuitenkin sikäli outoja tyyppejä, että varmaan joku siihenkin pimputukseen rauhoittuu.

Olemme selvinneet erinomaisesti varsin vähäisellä määrällä vauva-apuvälineistöä. Meillä ei ole hajuja sisällään pitävää vaipparoskista, koska osittain käytössä olevat kertakäyttövaipat voi laittaa myös tavalliseen roskakoriin, joka tyhjennetään kuitenkin säännöllisesti. Pottaharjoittelu on sujunut mukavasti, vaikka potta on tylsän yksivärinen eikä edes soi. Ehkä taika on siinä, että lapsi laitetaan potalle istumaan, jolloin tämä ei itse näe suurinta osaa kapistuksesta ja silloin, kun potan sisältöä katsellaan, siellä on jotain aivan muuta kuin Nalle Puh. Hetken aikaa mehustelin mielessäni ajatuksella lambadaa soittavan potan cooliudesta, mutta toistaiseksi olemme tyytyneet laulamaan itse.

Emme ole tarvinneet vauvan pään ympärille laitettavaa hiustenpesusuojaa, koska a) vauvallamme on tukkaa varsin maltillisesti, b) vauvan hiuksia on aika harvoin syytä pestä pesuaineella kuitenkaan ja c) vauvamme pitää vedessä läträämisestä ja suihkuttelusta. Kylpiessä olemme pidelleet aina vauvasta kiinni, joten kylpytuen tarvetta ei ole ollut.

Tänään kuulin puistossa ensilusikasta, jossa on urat, joihin jää helposti ruokaa, jota vauva voi sitten imeskellä ja saada ruoan makua suuhunsa. En tiedä, mihin lusikalla varsinaisesti pyritään, mutta se mainittiin keskusteltaessa ongelmista saada vauva syömään muutakin kuin maitoa. Ensimmäisenä tulisi mieleen korvata lusikka antamalla vauvan suuhun ruokaa, jota voi maistella, mutta en oikeastaan tiedä aiheesta mitään (meillä haasteena ei ollut se, miten saada ruoka sisään vaan miten estää sitä tulemasta takaisin ulos). Lusikka lienee sukua verkkopusseille tai reikätuteille eli taste teasereille, joiden läpi voi imeskellä esimerkiksi hedelmiä ilman, että oikeastaan syö niitä.

Olen kuitenkin lopulta hieman pettynyt vauvavälinetarjontaan. Missään en ole törmännyt aikuisen sormisuojaan, jota voisi käyttää silloin, kun vauvan suusta täytyy kaivaa ei-syötäviä pienkappaleita kuten kiviä. Tämä vanhemmalle kivulias toimenpide tuntuu olevan ainakin Tinttanalle hauska leikki, jonka aikana voi virnistellen kokeilla, kuinka kovaa osaa purra hampaat yhteen. Tosin tämä kuviteltu sormisuojakin jäisi verraten pian tarpeettomaksi lapsen kasvaessa, niin että ehkä vain jatkan hokeman "ei suuhun" toistelua ja luotan väistämättömään kehitykseen. Ja olen tyytyväinen jokaisesta turhakkeesta*, jota emme ole hankkineet.



*yhden turhake voi toki olla toiselle vuoden paras hankinta

Oma huone!

Siellä se Tinttana nyt nukkua tuhuttaa omassa huoneessaan Solmu kainalossa. Kun sänky saatiin siirrettyä uudelle paikalleen, olisi siellä pitänyt saada häärätä koko loppu päivä. Aamua varten käden ulottuvilla on virallisesti kaksi soittorasiaa ja muutama kirja. Ennen pitkää selvinnee, jäikö hoitopöydälle tai kirjahyllyyn jotain muuta, mikä on ulottuvilla, vaikkei ehkä tarvitsisi olla.

Omaan huoneeseen muuton lisäksi pesäeroa pikkuvauvailuun otettiin tänään altaassa: Tinttana hyppäsi ensimmäisen kerran itse veteen ja seisoi jalat pohjassa ilman, että kukaan piteli kiinni. Näennäisesti pieniä asioita, mutta ovat täyttäneet meidän päivämme aivan pullolleen.

Tinttana ei ollut ainoa, joka sai tänään oman huoneen. Istun tässä kirjoittamassa nukkumaanmenoajan jälkeen oman pöytäni ääressä omassa makuuhuoneessamme ihan avoimesti ja verhot auki. Melkein vuoden olen hissutellut iltaisin nukkumaan pimeään huoneeseen ja nukahtanut kuunnellen pienten kylkien kääntelyä ja satunnaisia önötyksiä. Kun muutimme tänne, makuuhuone möbleerattiin siitä lähtökohdasta, että yhdessä nurkassa on valtava hoitopöytä ja toisessa pinnasänky. Nyt ihmettelemme puolisoni kanssa, mitä tällä kaikella tilalla tehdään. Minä ainakin haluan yöpöydän! Siinä voisi pitää lamppua, puhelinta ja nenäliinaa.

Vaikka onhan tämä makkari nyt vähän autio. Jotenkin tyhjä. Seinät ovat isot ja tasaiset. Ulkoa tuleva valo tuntuu tungettelevalta tähän aikaan illasta. Saakohan täällä nukuttua? Auttaako, jos lukee ensin kirjaa sängyssä? En ole lukenut kirjaa sängyssä illalla viime kevään jälkeen.

Kuoripotut

Keitin tänään perunoita. Koska aikaa oli rajallisesti ja Tinttana alkoi jo nälkäoireilla, keitin perunat kuorineen.

Lapsena inhosin kuoriperunoita. Tai siis keitettyjen perunoiden kuorimista. Äitini keitti perunat poikkeuksetta kuorineen, koska näin perunoiden vitamiinit säilyvät paremmin. Tai vitamiinit olivat ainakin se virallinen selitys, jonka minä sain. Kotona niin sanotusti kannustettiin opettelemaan perunoiden kuoriminen itse, koska koulussa se pitäisi osata samoin kuin kengännauhojen solmiminen. Muistan edelleen voitonriemuni - ja toisaalta helpotuksen - kun koulussa nimenomaan ei tarvinnut kuoria perunoita. Meidänkin koulussamme sadat laman lapset saivat kasvaa valmiiksi kuorittujen perunoiden maailmassa. Tarralenkkarit jalassa.

En ole vielä löytänyt itselleni sopivinta tapaa kuoria keitettyjä perunoita. Lapsena yritin oppia matkimalla. Jäljittelin siskoni kaveria, joka kuori perunasta mahdollisimman ohuita hituloita hyvin tarkasti. Tuloksena minulle naljailtiin pikkutarkkuudesta, kun kulutin toimenpiteeseen tolkuttomasti aikaa. Sitten jäljittelin Ukkini tapaa kuoria miehekkäitä paksuja siivuja vanhan kansan sipistelemättömään tyyliin. Tästä sain jo suoranaista torua, kun risteilijälle meinasi päätyä puoli perunaa. Puoli perunaa irtosi usein myös kesken kuorimisen, jos keittoaika oli mennyt yhtään yli sen oikean hetken, jolloin peruna on kypsä, mutta pysyy vielä kasassa haarukan ympärillä.

En ole ainoa, joka inhoaa keitettyjen perunoiden kuorimista. Eräs toisen siskoni kaveri vietti aikoinaan usein aikaa kotonamme ja ruokaili kanssamme. Hänestä tuli minulle yhdenlainen esikuva taistelussa kuoripottuja vastaan: hän inhosi hommaa niin paljon, että söi perunat aina kuorineen. Kokeilin tätä joskus, mutta mukavuudenhaluni on liian suuri, että pystyisin moisiin sankaritekoihin jatkuvasti. Puolisoni puolestaan vaatii saada kuoria perunat ennen keittämistä, mikä on toinen tapa välttyä ikävältä toimelta itse ruokailutilanteessa.

Pienenä oli vaikea ymmärtää, ettei uusia perunoita voinut syödä koko vuotta. Ja onhan se typerää. Uudet perunat ovat täydellisiä: niitä ei tarvitse kuoria ja silti niitä voi keittää ja syödä hyvällä omallatunnolla ilman, että kuulee mielessään äitinsä vakavan äänen varoittavan hävitetyistä ravintoaineista. Eilen pääsimme onneksi aloittamaan perunoiden kylvön palstalla ja ennen pitkää pääsen tonkimaan penkistä noita ihmeellisiä maapäärynöitä, joiden pintaa säilöminen ei ole ehtinyt pilata. 

Tätä kirjoittaessani puolisoni kaivoi päivällä keitetyt perunat kaapista, avasi kattilan kannen ja totesi hämmentyneen tyrmistyneenä "kuoriperunia!". Väänneltyään hetken naamansa tyytyi hän kuitenkin kohtaloonsa ja ryhtyi epämiellyttävään toimeen.

Elämä muutoksessa

Viikoloppuna eräs tuttava kyseli hilpeässä mielentilassa vitsaillen, onko elämäni muuttunut. Edellisen kerran jutellessamme olin vielä raskaana ja taisimme olla vasta muuttaneet keskustasta tänne lähiöön. Kysymykseen on olemassa yksi tyjentävä vastaus: kyllä, elämäni on muuttunut. Mutta mielenkiintoisempaa on se, millä tavalla.

Ennen kuin Tinttana tuli meille asumaan, saimme mieheni kanssa kuulla jos jonkinlaisia varoittelevia ja vahingoniloisiakin tiedoksiantoja siitä, miten lapsi muuttaa elämää. "Varautukaa siihen, ettette nuku seuraavaan kahteen vuoteen" oli mielestäni ehkä manauksista typerin. Otan osaa niiden puolesta, joille ongelma on todellinen, mutta meillä kyllä nukutaan ihan mukavasti. Kertaakaan en ole vielä astunut legon päälle ja kyllä, isällä on paljonkin tekemistä lapsen kanssa jo ennen kuin tämä täyttää kaksi vuotta. Olen päässyt rattaiden kanssa kaikkialle, minne on ollut tarve päästä Tinttana mukana eikä meillä ole koskaan tarvittu kantoliinaa. Kukaan ei tainnut sen sijaan mainita, että elämä muuttuu monelta osin hauskemmaksi, kun pieni ihminen oppii maiskuttelemaan kielellään, poimimaan kaikenlaisia pipanoita lattialta, virnistelemään ja vitsailemaan ilman sanoja.

Muutoksen totaalisuus näkyy kiintoisimmin pienissä asioissa. Tänään huomasin kesken aamupalan yrittäväni rapsuttaa kuivunutta puurojälkeä irti käsivarrestani. Hetken tuloksettoman yriyksen jälkeen tajusin, että jälki olikin luomi. Kuinka ilahduttavaa, etten ollutkaan niin pinttyneen likainen! Pääni on ollut kuluneen talven ja kevään täysi seula, mutta sekin tekee elämästä oikeastaan lähinnä jännittävämpää - paitsi silloin kun kanssaihmisiltä loppuu ymmärrys siihen, etten todelakaan tiedä, mitä viikon päästä tapahtuu.

Olen päässyt ensimmäistä kertaa elämässäni tutustumaan ilmiöön pesusta-tulevat-parittomat-sukat. Kerran jopa laitoin jalkaan kaksi mustaa sukkaa, joissa oli eri värinen raita varressa. Tämä oli toisaalta hauskaa, mutta kuitenkin sikäli häiritsevää, että en ehkä kokeile ihan heti uudestaan. Mutta missä ne toiset parit tosiaan ovat?! Mieheni lupasi käydä oman sukkalaatikkonsa illalla läpi ihan kaiken varalta. En usko hetkeäkään sukkia syövään pesukoneeseen ja pyykkirutiinini pitäisi olla aukoton.

Hämmentävä muutos on myös se, miten henkilökohtaisia tavaroitaan täytyy jatkuvasti vahtia. Kotonani nimittäin vipeltää pienhenkilö, jolla on pakkomielle punaisesta puhelimestani ja yhtä kutsuvan kirkkaasta hiirestäni. Vaatteeni ovat muuttuneet ihmeen ihaniksi ja niitä voisi lavehtia, levitellä ja nuohkata jatkuvasti.

Tätä kirjoittaessani poltin kattilallisen lupaavaa ruokaa pohjaan. Kattila ei onneksi ollut kovin iso ja Tinttana sai vähemmän reikäpäisten äitien tekemää sössöä purkista.

Yleisön pyynnöstä

Siskoni tuli facessa maininneeksi, että jos minulla olisi blogi, niin hän lukisi sitä. Vielä samana päivänä puolisoni asettui samalle kannalle. Näin ollen katson aiheelliseksi vastata odotuksiin ja kirjoittaa hieman lisää ilman, että se ponnahtaa kaikkien tuttavieni etusivuille pyytämättä.

Monet ystävistäni kaipaavat jotain suurempaa tai lähtevät jonnekin kauemmas. Vähintään matkustavat. Tai suunnittelevat muutosta aina vain. Ihmiset tuppaavat välillä jopa katoamaan - Helsinkiin tai Kiinaan, se on minun kannaltani aivan sama. En syytä ketään katoamisesta. Olen itse onneton yhteyden pitäjä ja tiedän, etteivät kaikki ole siinä etuoikeutetussa asemassa kuin minä, että voisivat jäädä elämään tähän täydelliseen yhtä aikaa kauniiseen ja rumaan kaupunkiin, jossa piirit pienet pyörivät vuodesta toiseen samanlaisina. Monia vaivaa kaukokaipuu, jota en ehkä koskaan pysty täysin ymmärtämään.

Minä haluan sukeltaa lähelle. Käpertyä omaan pienuuteeni niin kuin tämä kaupunki käpertyy itsensä ympärille ja näyttää joka suunnasta eri tavalla hassulta. Aina vähän vinksahtaneelta. Ultra Bran sanoin "jossain kaupungissa on maailma näytteillä, mitä täällä on, aina samoja pieniä ilmiöitä, eikä vieläkään tuulivoimaa". Minä en halua maailmannäyttelyyn. Minä pidän pienistä ilmiöistä.