Kaksi vuotta sitten se alkoi. Keskellä pimeintä talvea ja pakkasta hankkiuduimme kaikki kolme Halssilaan Telkänpesään, mistä löytyi hyvin pieni pukuhuone, vähän vetoinen suihkuhuone ja sympaattinen, rauhallinen ja lämmin terapia-allas täynnä värikkäitä palloja. Ja siis vettä. Hermostunut Äiti, jännittynyt Isä ja vanhempien touhotuksesta ja kaakeleista kimpoilevista äänistä ärsyyntynyt vauva. Pukeutumistiloissa ihmeteltiin ja suihkussa itkettiin. Mutta sitten vesi otti syliinsä ja kaikki oli ihanasti.
Jo seuraavalla viikolla Uimakoulu Pikku Joutsen toivotti Mummin tervetulleeksi ihastelemaan ja kauhistelemaan sukeltavaa puolivuotiasta. Sen jälkeen kaikki muutkin ovat olleet tervetulleita. Uimassa tai uintia seuraamassa on ollut milloin ketäkin. Isän ja Äidin lisäksi altaassa on käynyt kohta puolet lähisuvusta. Ja se onkin parasta meidän uimakoulussamme: asenne. Mikä vain ikä on paras ikä aloittaa uinti. Kukaan ei kysy, onko vielä mitäkin vauvarefleksejä tallessa. Mitään ei ole pakko tehdä, pääasia, että on kivaa vedessä. Uinti on yhteinen harrastus ja kaikki perheenjäsenet saavat tulla vuorollaan mukaan. Jokakertaisista laululeikeistä on tullut Tinttanalle ohjelmanumeroita myös kotona, vaikka jotkut vanhemmat kuulema sellaista hupsutusta vauvauinnissa vieroksuvatkin.
Uinti on ollut meidän perheellemme harvinainen kaikkien yhteinen harrastus. Toisaalta olemme saattaneet Puolisoni kanssa antaa välillä toisillemme pari tuntia omaa aikaa käymällä Tinttanan kanssa kaksin. Onneksemme kahden vuoden takainen uintipaikka kaupungin toiselta puolelta vaihtui muutaman kuukauden jälkeen sujuvasti kilometrin päähän Laajavuoren kylpylään. Mukana siirtyi samassa ryhmässä aloittanut toinen perhe.
Välillä on uimassa ollut vaikeaa. Joskus oli viikkoja, että lapsi alkoi palella altaassa hampaat kalisten ennen kuin edes puolituntinen ohjelma oli loppunut. Muutamat oksennuksetkin on lapottu vedestä viemärikanavaan - ja silloin vauvana siivottu saunan lattialta. Välillä saunassa käynti ei sopinut kaksivuotiaan mielitekoihin taas millään muotoa. Viime kesänä kului pari kuukautta, ettei mikään huvittanut. Siis ei mikään ohjelmaan kuuluva. Aina huvitti kuitenkin jokin muu ja osaava ohjaaja kannusti harjoittelemaan sitten sitä. Kunhan on kivaa vedessä. Ja sitten taas yhtenä kertana lapsi olikin innostunut kaikesta. Nyt aletaan olla siinä pisteessä, että Tinttana joko oppii viimeistään kesällä uimaan tai sitten hänen täytyy kasvattaa kidukset. Toki välillä pitelemme häntä Puolisoni kanssa veden pinnalla hengittämässä - muutoin hän hyppää sukeltamaan uudestaan. Ja uudestaan. Ja heti uudestaan. Rengas on kai helpompi sukeltaa kiinni, jos se ei ehdi upota altaan pohjaan asti.
Tänään pukuhuoneessa oli kiire saada vaatteet pois: "Mä menen jo edeltä!" "Etkä mene, kun odotat Äitiä!" Hieman huvittuneena seurasin pitkin pukuhuonetta kitiseviä pienen pieniä vauvoja ja näiden touhottavia äitejä. Naisten pukuhuoneen molemmilla ovilla palloili vähän eksyneen näköisiä nuoria miehiä. Jollakin oli eväspussi kädessä. Toinen oli raahannut tyhjät vaunut portaat ylös aivan ovelle asti. Oli kaiketi alkanut uusi aloittava ryhmä. Semmoistahan se ensin oli. Me kävimme suihkussa rutiinilla, vaikka loppiaisturistit täyttivät tilaa. Vesi otti syliinsä, niin kuin käytännössä joka viikko kahden vuoden ajan. Nyt se syli on jo kovasti tuttu ja siihen voi hypätä hurjalla luottamuksella, että joku kyllä ottaa kiinni. Pikkuhiljaa vesi alkaa kantaa. Siihen asti kannattelussa auttaa vyö.
Se toinen perhe muuten lopetti uinnit joitain kuukausia sitten. Ja aloitti tänään taas kanssamme uudestaan kokeillen, josko sittenkin, kun lapsi kuitenkin nauttii vedestä. He asuvat ihan tuossa lähellä. Ja ovat olleet jo hyvän aikaa oikein mukavia ystäviämme myös kuivalla maalla.
