Ikkunaremontti

Ikkunaremontti on taloyhtiöremonteista ehkä se helpoin ja mukavin - jos ei lasketa sellaisia yleisten tilojen korjauksia, kuten saunatilojen kunnostus tai julkisivun maalaus. Ikkunaremontti kestää yhden huoneiston kohdalla yhden päivän. Lasku on kohtuullinen, mutta hyöty ja ilo jokapäiväisiä. 

Ikkunaremontin odottaminen alkoi kolme vuotta sitten ensimmäisenä talvena, jonka asuimme tässä asunnossa. Toisen makuuhuoneen ikkunaan ilmestyi kovilla pakkasilla sisäpuolelle ainakin senttiä paksu jääkerros, joka suli päivittäin valuttaen vettä pitkin alapuolista seinää. Niin ne ikkunat kuulema olivat tehneet jo -70-luvulla, mutta koska olemme syntyneet vasta -80-luvulla, emme täysin ymmrätäneet, miten kyseinen seikka asiaa paransi. Lisäksi ilma oli aamuisin nukkumahuoneessa niin paksua, että ensimmäinen toimi aamulla oli ränkätä tuuletusikkuna auki, että pystyi vetämään henkeä. Nukumme aina huoneen ovi auki. 

Viime talvena ikkunaremontti varmistui alkavaksi tänä kesänä. Mahtavaa! En varmasti pese enää vanhoja ikkunoita keväällä! Laitetaan lumitähdet liimalla kiinni! Siinähän kantavat ne ulos tähtineen päivineen! 

No siis lumitähdet pesin ihan itse pois, kun ruoho alkoi vihertää. Remontti alkoi elokuussa. Eipähän häikäissyt pahasti se vähäinen kesäaurinko, kun ikkunat olivat niin paksussa töhnässä, että hyvä, kun seinästä erotti. Mutta pysyin tiukkana enkä pessyt. 

Ensimmäinen remonttiaamu: astumme Tinttanan kanssa ulos ja pihassa touhuaa vihreä nosturi sekä rekka ja lukuisia oranssiasuisia remonttiukkoja. Minusta nosturi oli hieno ja touhu jännää. Tinttanasta nosturi oli maailman pelottavin ja rekka melkein mahdoton ohittaa - no ei vähiten siksi, että se oli poikittain kulkureitillämme. Muutaman päivän pelkäsimme joka kerta ulos mennessä, onko vihreä "nostokurki" pihalla. Pelko meni pian ohi. Sitten nosturi tuli meidän talomme kohdalle. 

Tätä ennen piti tyhjentää parveke, jolle uudet ikkunat nostettaisiin. Olin ollut kaukaa viisas. Eli siis laiska ja kiireinen. Kukat olivat kompaktisti vain neljässä astiassa, plus herneet yhdessä laatikossa. Jo aiemmin olin siivonnut ruukku- ja multasäkkivarastoa ja pidättäytynyt hankkimasta lisää. Siirrettäväski jäi siis kasvien lisäksi vain kaksi tuolia, kaksi pöytää, jakkara, tarvikelaatikko, matto, kolme multasäkkiä, kaksi koriste-esinettä ja kolme kasaa epämääräisiä ruukkuja ja aluslautasia. Suurimman osan kamasta kannoimme pyykkituvan parvekkeelle muutaman muun naapurin tapaan. 

Sitten se odotettu päivä koitti! Siirsimme kaikki tavarat pois ikkunaseiniltä avaten melkein pari metriä leveät työvyöhykkeet ja kulkuväylät. Meillähän näitä neliöitä suhteessa tavaraan riittää! Hehe. No ei riitä. Vuorasimme kaiken, mitä jaksoimme suojamuovilla. Tinttana väänsi itkua, kun koti meni pakettiin. Samana päivänä ilmestyivät uudet kumisaappaat ja se oli jo liikaa pienelle konkreettiskonservatiiville. Illalla suru oli suuri. Tinttana vaati vanhoja ikkunoita takaisin, uudet olivat ihan tyhmät ja huonot. Koska uudet olivat oikeasti ihanat, kestimme Puolisoni kanssa kuin Hyvät Vanhemmat konsanaan. 

Pari päivää odoteltiin muun talon valmistumista. Ukkoja ja tavaroita kulki käytävässä edestakaisin, mutta täytyy kyllä sanoa, että oikein mukavia ja hyväntuulisia ukkoja. Kotia riisuttiin paketista pikkuhiljaa ja huonekaluja siirreltiin paikalleen. Sitten tuli listojen laittopäivä ja siirsimme huonekalut taas irti ikkuseinistä. 

Ulkona rämisi ja paukkui edelleen, piha oli täynnä lasinsiruja - tai siltä se avojalkaisen pikkulapsen vanhemmasta ainakin vaikutti - ja ulos ei nähnyt oikein mitään kaiken pölyn läpi, mutta siinä ne nyt olivat. Tuuletusikkunoiden ja parvekkeen oven aukominen ja sulkeminen oli suorastaan viihdyttävää. 

Imuroimme ja pesimme lattioita, siirtelimme huonekaluja paikalleen ja katselimme valkoisia karmeja. Aloimme käydä töissä ja hoidossa normaalisti ja meillä oli melko toimiva keittiö, kaksi makuuhuonetta ja iso kodinhoitohuone. Tosin ilman verhoja, mattoja ja näköalaa. 

Nyt kaksi viikkoa remontin jälkeen Puolisoni - jolle olen asiasta pohjattoman kiitollinen - keksimä ikkunanpesijä kävi kohtuullista rahasummaa vastaan päästämässä meidät harmaudesta. Aamulla siirreltiin huonekaluja jo rutiinilla. Nyt illalla kolmessa ikkunassa neljästä on verhot ja kolmessa huoneessa neljästä matot. Olohuone alkaa muistuttaa pikkuhiljaa olohuonetta. Tinttana on hyväksynyt tilanteen ja iloitsee uusista -70-luvun rimpsureunaisista perintöverhoista.

Ulkona vain on niin kylmä, ettei tuuletusikkunoita ja parvekkeenovea enää auota huvikseen. Niin ollen totesin, että on aivan sama laittaa keittiöön yhdellä kertaa se punainen joulukappa. Vaihdan sen sitten pääsiäisenä kevyempään. Hah! Ehdin aloittaa joulun odotuksen ennen kuin kukaan ehti mainostaa asiaa markkinamielessä! Johan tässä on kohta syyskuu.

Musta ei ole väri

En tiedä, keneltä tai mistä lapseni on sen ajatuksen saanut. Itse olen pitänyt väriopin vielä melko konkreettisella perustasolla: "Kasi sekoitti punaista ja valkoista väriä toisiinsa - ja mitä siitä tuli? Ei siitä vihreää tullut, vaan vaaleanpunaista."*

Ensimmäisellä kerralla toteamus oli hauska - olen aina ylpeä Tinttanan häikäisevästä älystä ja hyvästä muistista. "Äiti älä osta mustia aurinkolaseja, kun musta ei ole väri." No en ostanut mustia. Ostin punaiset. Koska MyLiberec-kaupassa ei tosiaan ollut sopivia mustia. 

Toisella kerralla toteamus hämmästytti - ai se muistaa sen jutun vieläkin! "En halua, että ne tulee sillä Pläk pöö'lillä, kun se on niin musta. Musta ei ole väri." Siskoni oli puolisoineen tulossa käymään uudella Black Pearl -autollaan, joka tosiaan on mustista mustin. Pitäisikö se auto sitten maalata? Ei ne jaksa Helsingistä asti kävelläkään. "Joo. Pinkki ja sininen ja violetti on värejä. Ja pinkki." 

Mutta sitten, kun filosofointi ja fysiikan ilmiöiden opettelu muuttuu pakkomielteiseksi jankutukseksi, se lakkaa olemasta hauskaa. Musta ei ole väri. Ei saa olla mustaa. Älä ota sitä mustaa! Musta ei ole väri. 

Tämä ei kuitenkaan haittaa, jos ruokana on mustaa makkaraa. Silloin haittaa se, ettei Äiti suostu syömään sitä.

Ja koska tämän ajatuksen omaksuja ei ole vielä edes kolmea täyttänyt, homma lähtee helposti käsistä. Musta ei ole väri. Valkoinenkaan ei ole väri. Eikä keltainen! 

Niin että mitä?! Tähän vedän rajan. Keltainen on väri. Klassisen ajattelutavan mukaan keltainen on jopa yksi kolmesta pääväristä, jotka ovat sininen, punainen ja keltainen - ei sininen, pinkki ja violetti. 

Tänään siirryttiin aiheen käsittelyssä taas uudelle tasolle. "Äiti tuo prinsessa on musta." Joo, niin on. Se on varmaan se afrikkalainen prinsessa, joka on tässä runossa. Monet afrikkalaiset ovat tummaihoisia. "Mutta musta ei ole väri!" No voi nyt yhen kerran. Oikeastaanhan iho onkin yleensä enemmän ruskea. Mutta jos musta ei ole väri, niin miksi samoja ihmisiä kutsutaan yhtä aikaa "mustiksi" ja "värillisiksi"?

"Ja ruskea kun vallitsi niin ilta maailmaa hallitsi, ja mailleen meni aurinko ja värit hävisivät jo yön tummaan pimeään."*

*Lainaukset teoksesta Maalarikissat - Tammen kultaiset kirjat 23.

Pyhä Vitus ja Prahan kevät

On se tietty aika keväästä, kun kaikki kaupungit näyttävät rumilta. Peittävä lumi on sulanut pois ja jättänyt jälkeensä harmaat pientareet, haalistuneet roskat ja syksyllä siivoamatta jääneet lehdet. Kesä ei tule kiireellä Keski-Euroopassa sen enempää kuin Pohjolassakaan. Aikaisemmin kyllä, mutta ei nopeammin. 

Olen nyt viettänyt kaksi viikkoa pohjoisessa Tshekissä, Liberecissa. Aurinko on muutaman kerran viitsinyt näyttytyä, mutta yhtä usein on satanut räntää - erityisesti ylhäällä kukkuloilla, missä koulumme sijaitsee. Olen löytänyt paikallisen rantaraitin. Joki vain on ainakin vielä harmaa ja vähän surullinen valtavine maanpäällisine putkineen. Aurinko saa senkin näyttämään toisenlaiselta. Rataraitin varrella on jonkinlaisia siirtolapuutarhatontteja. Odotan mielenkiinnolla, muuttuvatko ne virkistäviksi kasvukeitaiksi kevään edetessä; toistaiseksi ne näyttävät hylätyiltä ränsistyneine vajoineen. 

Eilisen päivän vietin Prahassa. Päivä oli ehkä lämpimin täällä vietetyistä, mutta tuuli oli silti kylmä. Minä näytin olevan lähes ainoa, jolla oli hansikkaat. Suurkaupungissa kevät ei ole yhtään sen edempänä kuin täällä pienessä. Mutta kun ihmisen antaumuksella muovaama kivi seisoo paikallaan vuosisatoja kulloisenkin ajanhengen mukaan asiallisesti hoidettuna, ei se voi olla kuin kaunis. Katusoittajien jazz keikkuu sujuvasti keskiaikaisten holvikäytävien liepeillä. Jan Husin muistomerkki ei tunnu piittaavan katolilaisten pyhimysten patsaista. Aika parantaa syvätkin haavat, kun sitä vain on tarpeeksi. 

Yksi kevätpäivä riitti siihen, että Praha sai minut kyllä ihan vakuuttuneeksi. Noustessani ensimmäiseltä metroasemalta maanpinnalle, oli edessäni jonkinlaiset käsityöläismarkkinat ja rullapullakoju. Sittemmin huomasin, että täällähän saa rullapullaa erilaisilla täytteillä ihan joka nurkalta, mutta kyllä se ensimmäinen oli maukkain - taisi olla ainakin parin vuoden odotus takana. Muista kojuista mukaan tarttui puusormus ja niin sanotusti hyvä meininki. 

Pyhimyksistä puheen ollen täytyy muuten esitellä uusin tuttavuuteni: Pyhä Vitus. Kaveri paransi aikanaan Rooman keisarin pojan tanssitaudista, mutta kun jumala oli väärä, päätyi hän ilmeisesti areenalle. Toisin kuin yleensä, leijonille ei kuitenkaan maistunut eikä marttyyrikuolema käynytkään ihan niin yksinkertaisesti. Roomalaisilla oli kuitenkin taitoa ja luovuutta saada ihminen hengiltä. Näin oletan. Rajallinen kielitaitoni ja mielenkiintoni ei riittänyt selvittämään, miten Vitus lopulta menehtyi, koska internetin englanninkieliset lyhyet tekstit näyttävät kertovan vain tavoista, joilla hän ei kuollut. Kouristustautisten parantajan lisäksi Pyhä Vitus on myös yökastelijoiden ja ripulitautisten auttaja ja suojelee pommiinnukkumiselta. Katolista kirkkoa voi syyttää monesta, mutta mielikuvituksen puutteesta ei. 

 Kaarlen sillalla leijonat nuolevat Pyhän Vitutuks-- Vituksen jalkoja. 200-luvulla syntyneen herran vaateparsi on niin sanotusti aikaansa edellä.

Leikkipaikkojen kapinalliset

Lapsille tarkoitettuja viihtymisalueita eli leikkipaikkoja on kaikkialla julkisissa tiloissamme. Ihmisillä, jotka liikkuvat leikkipaikkojen kohdeyleisön edustajien seurassa, on kahdenlaisia kulkureittejä: niitä, jotka kulkevat leikkipaikan kautta ja niitä, jotka eivät missään nimessä sivua leikkipaikkaa näköetäisyydeltä. Tämä johtuu siitä, että varsinkin tietyssä iässä - eli siis leikki-iässä - olevat lapset todella pyrkivät pääsemään näille viihtymisalueille temuamaan. Tai pelaamaan kosketusnäyttöpelejä. Leikkipaikat ovat yleensä oikein mukavia. Yhteisiä sääntöjä noudattavat vanhemmat ja heidän valvomansa lapset pitävät paikat siisteinä ja turvallisina. Tai sitten ei. 

Hyvin varustelluissa perhemarketeissa voi olla kokonaisia sisäleikkipuistoja. Jokaisella kunnon huoltoasemallakin on vähintään pieni kiipeilyteline ja pujottelupeli. Ja se kyltti, jossa lukee kutakuinkin "riisu kengät, ei eväitä leikkialueelle". Yleensä aina sanallisesti, usein myös havainnollistavin kuvin varustettuna. Tässä kohtaa monella kohderyhmän edustajan avustajalla eli aikuisella tuntuu tapahtuvan äkillinen taantuma sekä sisäluku- että kuvanlukutaidossa. Itsekin leikkipaikkoja nykyään koluavana tämä on alkanut olla välillä niin sanotusti h**vetin ärsyttävää. Ihan vain periaatteenkin vuoksi. 

Joskus ärsyttävyys onneksi vaihtuu huvittuneisuuteen. Muutama viikko sitten vierailimme paikallisen uuden jättihypermarketin leikkipaikalla. Se on aivan mahtava. Maksuttomuuden ja monipuolisuuden lisäksi siellä on kahvi-, tee- ja kaakaoautomaatti, josta jokainen ketjun bonuskortin omistava aikuinen saa yhden ilmaisen juoman päivässä. Leikkipaikan keskellä on ryhmä nahkanojatuoleja, joiden vieressä on selväsanainen kyltti: alue on vain aikuisille. Juoma-automaatin vieressä taas on toinen selväsanainen kyltti: juomat on tarkoitettu vain aikuisille. Lähettyvillä on lapsille tarkoitettuja piirustuspöytiä, joiden vieressä puolestaan on seuraavanlaisia kylttejä: "ei eväitä piirustuspöydille" ja "älä vie kyniä muille pöydille". 

Siinä sitten polttelin suutani kofeiinipitoiseen juomaani ja katselin ympärilleni. Yhdessä nahkanojatuolissa istui isä ja auttoi alle kouluikäistä lasta lipittämään automaatista lunastettua kaakaota sanomalehtipöydän ääressä. Toisen perheen äiti levitteli puolestaan pillimehua piirustuspöydälle, kun oli ensin siirtänyt lapsensa kynät ja paperit pelipöydälle. Jopas sattuikin samalla kertaa. 

Tänään vierailimme puolestaan läheisen kylpylähotellin leikkihuoneessa. Ovien pielissä oli ainakin kahdessa kohtaa klassikot: ei ulkokengillä leikkihuoneeseen ja jätäthän eväät ulkopuolelle. Yksi äiti siinä olikin hyvin tietoinen kenkäkiellosta. Hän vain vähän istui oven sisäpuolella ulkokengät jalassa ja huuteli siitä komentoja noin kaksivuotiaalle lapselle pallomereen: "laske nyt, kun toinen tulee perässä! Pois alta sieltä nyt! Äiti ei voi tulla sua nyt nostamaan, äidillä on kengät jalassa, väistä nyt! Nyt lähdetään! Laske vielä kerran, sitten mennään! Etkö sä kuule mitään?!" Pari vuotta vanhempi isosisarus teki sitten parhaansa repiäkseen toisen pois liukumäen alta. Lopulta äiti pahoitteli kovaan ääneen ulkokenkiään - jotka ilmeisesti oli kasvaneet kiinni jalkoihin - ja kävi hakemassa lapsen pallomerestä kengät jalassa.

Heti tämän jälkeen paikalle tullut muuten ihan mukavan oloinen isä kielsi jälkikasvuaan heittelemästä pallomeripalloja kohti toisia. Aika pian sen jälkeen, kun minä olin ensin kieltänyt heittelyn ihan vain suojellakseni omaani. Tosin kyseisen isän kielto jäi siinä hetkessä kertaan ja heittely jatkui. Lähtiessämme leikkihuoneeseen jäi vielä yksi lapsi syömään leipää ja mehua äitinsä viereen penkille, jonka takana seinässä oli eväiden syömisen kieltävä lappu. Ihan vähän teki mieli mennä avautumaan lapsellani olevasta ruisallergiasta. Onneksi meillä ei sellaista kuitenkaan ole. Toivottavasti ei ollut muillakaan sillä leikkipaikalla.

Ei-enää-niin-vauvauinti

Kaksi vuotta sitten se alkoi. Keskellä pimeintä talvea ja pakkasta hankkiuduimme kaikki kolme Halssilaan Telkänpesään, mistä löytyi hyvin pieni pukuhuone, vähän vetoinen suihkuhuone ja sympaattinen, rauhallinen ja lämmin terapia-allas täynnä värikkäitä palloja. Ja siis vettä. Hermostunut Äiti, jännittynyt Isä ja vanhempien touhotuksesta ja kaakeleista kimpoilevista äänistä ärsyyntynyt vauva. Pukeutumistiloissa ihmeteltiin ja suihkussa itkettiin. Mutta sitten vesi otti syliinsä ja kaikki oli ihanasti. 

Jo seuraavalla viikolla Uimakoulu Pikku Joutsen toivotti Mummin tervetulleeksi ihastelemaan ja kauhistelemaan sukeltavaa puolivuotiasta. Sen jälkeen kaikki muutkin ovat olleet tervetulleita. Uimassa tai uintia seuraamassa on ollut milloin ketäkin. Isän ja Äidin lisäksi altaassa on käynyt kohta puolet lähisuvusta. Ja se onkin parasta meidän uimakoulussamme: asenne. Mikä vain ikä on paras ikä aloittaa uinti. Kukaan ei kysy, onko vielä mitäkin vauvarefleksejä tallessa. Mitään ei ole pakko tehdä, pääasia, että on kivaa vedessä. Uinti on yhteinen harrastus ja kaikki perheenjäsenet saavat tulla vuorollaan mukaan. Jokakertaisista laululeikeistä on tullut Tinttanalle ohjelmanumeroita myös kotona, vaikka jotkut vanhemmat kuulema sellaista hupsutusta vauvauinnissa vieroksuvatkin.

Uinti on ollut meidän perheellemme harvinainen kaikkien yhteinen harrastus. Toisaalta olemme saattaneet Puolisoni kanssa antaa välillä toisillemme pari tuntia omaa aikaa käymällä Tinttanan kanssa kaksin.  Onneksemme kahden vuoden takainen uintipaikka kaupungin toiselta puolelta vaihtui muutaman kuukauden jälkeen sujuvasti kilometrin päähän Laajavuoren kylpylään. Mukana siirtyi samassa ryhmässä aloittanut toinen perhe.

Välillä on uimassa ollut vaikeaa. Joskus oli viikkoja, että lapsi alkoi palella altaassa hampaat kalisten ennen kuin edes puolituntinen ohjelma oli loppunut. Muutamat oksennuksetkin on lapottu vedestä viemärikanavaan - ja silloin vauvana siivottu saunan lattialta. Välillä saunassa käynti ei sopinut kaksivuotiaan mielitekoihin taas millään muotoa. Viime kesänä kului pari kuukautta, ettei mikään huvittanut. Siis ei mikään ohjelmaan kuuluva. Aina huvitti kuitenkin jokin muu ja osaava ohjaaja kannusti harjoittelemaan sitten sitä. Kunhan on kivaa vedessä. Ja sitten taas yhtenä kertana lapsi olikin innostunut kaikesta. Nyt aletaan olla siinä pisteessä, että Tinttana joko oppii viimeistään kesällä uimaan tai sitten hänen täytyy kasvattaa kidukset. Toki välillä pitelemme häntä Puolisoni kanssa veden pinnalla hengittämässä - muutoin hän hyppää sukeltamaan uudestaan. Ja uudestaan. Ja heti uudestaan. Rengas on kai helpompi sukeltaa kiinni, jos se ei ehdi upota altaan pohjaan asti.

Tänään pukuhuoneessa oli kiire saada vaatteet pois: "Mä menen jo edeltä!" "Etkä mene, kun odotat Äitiä!" Hieman huvittuneena seurasin pitkin pukuhuonetta kitiseviä pienen pieniä vauvoja ja näiden touhottavia äitejä. Naisten pukuhuoneen molemmilla ovilla palloili vähän eksyneen näköisiä nuoria miehiä. Jollakin oli eväspussi kädessä. Toinen oli raahannut tyhjät vaunut portaat ylös aivan ovelle asti. Oli kaiketi alkanut uusi aloittava ryhmä. Semmoistahan se ensin oli. Me kävimme suihkussa rutiinilla, vaikka loppiaisturistit täyttivät tilaa. Vesi otti syliinsä, niin kuin käytännössä joka viikko kahden vuoden ajan. Nyt se syli on jo kovasti tuttu ja siihen voi hypätä hurjalla luottamuksella, että joku kyllä ottaa kiinni. Pikkuhiljaa vesi alkaa kantaa. Siihen asti kannattelussa auttaa vyö. 

Se toinen perhe muuten lopetti uinnit joitain kuukausia sitten. Ja aloitti tänään taas kanssamme uudestaan kokeillen, josko sittenkin, kun lapsi kuitenkin nauttii vedestä. He asuvat ihan tuossa lähellä. Ja ovat olleet jo hyvän aikaa oikein mukavia ystäviämme myös kuivalla maalla.