Jälkivuoto aivoissa

Aina välillä sitä kuulee mainittavan, miten naiset kärsivät ensimmäisen lapsen saatuaan äkillisestä lobotomiasta. Tähän alunperin kaiketi ihan hyvää tarkoittaneeseen aivokirurgiseen toimenpiteeseen vertaaminen on ehkä liioiteltua, mutta jonkinlaista jälkivuotoa aivoissa tuntuu usein tapahtuvan. Tuttavapiirin hillitöntä lisääntymistä ruuhkavuosien keskellä seuraavana olen ollut tekemisissä monenlaisten äitien ja vauvojen kanssa. Nekin, jotka pystyvät esittämään raskausajan omaa itseään, uppoutuvat vauvan synnyttyä maitomaailmaan, mikä on täysin luonnollista ja lajin selviytymisen kannalta välttämätöntä. Mutta kauanko siellä vaippavuoren takana kannattaa piileskellä? Milloin jälkivuoto aivoissa alkaa tyrehtyä?

Itse olen nyt muutaman kuukauden yrittänyt kirjoittaa tätä blogia ilman, että se täyttyisi lapsen ihmettelystä tai äitimaailman päivittelystä. Mutta myönnän, että se on vaikeaa. En ole tainnut saada aikaiseksi montaakaan tekstiä, jossa en mainitsisi Tinttanaa. Tämä johtunee siitä, että hän on kirjaimellisesti läsnä elämässäni suurimman osan hereilläoloaikaani ja tästä ajasta ison osan olemme joko kahdestaan tai muiden samanlaisten seurassa. Yleensä se on ihan mukavaa, mutta se muodostaa ympärilleni taas uuden kuplan.

Tästä kaupungista on tullut leikkipaikkojen täplittämä keskittymä, jossa kulkee busseja ja kävelyreittejä, joita pitkin voi työntää rattaita. Ennen täällä oli myös portaita ja polkuja (ja ei, en edelleenkään viitsi kantaa mitään, mitä voin työntää). Reittien varrella on kauppoja, joissa myydään hedelmäsosetta kätevissä pusseissa ja rukkasia, joissa on sekä vetoketjut että tarrat. Kaupungissa asuu lapsia, vanhempia, koiria ja lapsettomia tuttavia, joiden tapaaminen on aina parasta. Tai ainakin parasta heti silitettävän koiran jälkeen. Bussit vievät Mummille, Isän työpaikalle ja postiin, mutta eivät neuvolaan (prkl).

Tavatessani lapsettomia aikuisia ystäviäni ymmärrän puolet keskustelusta. Tavatessani lapsen saaneita aikuisia ystäviäni puhe kääntyy hyvin pian ruokaan, kakkaan tai nukkumiseen - aivan sama, millä asteella tuttavuus on aiemmin ollut. Olen aina pyrkinyt seuraamaan uutistapahtumia ja yhteiskunnan toimintaa. Kun Vihreät viime syksynä erosi hallituksesta, minulta meni kolme päivää kuulla asiasta. Vetoan siihen, että toimin tällöin vielä ympärivuorokautisena täysimettimenä.

Mutta kauanko on sopivaa kieriä tässä kuplassa? Milloin jälkivuoto aivoissa on syytä tyrehdyttää keinolla millä hyvänsä? Jotkut tuntuvat katoavat perhepedin pissaisiin peittoihin lopullisesti. Vaikeimpien tapauksien on mahdotonta ymmärtää, ettei heidän lapsensa ole loputtomasti avuttomia vauvoja, joiden on saatava kaikki, mitä äiti keksii arvella heidän haluavansa, heti. Kuplan ulkopuoli ehkä pelottaa. Jotkut taas pyristelevät ulos heti, kun yhteiskunnan vanhempainpäivärahakaudella määritelty sovelias minimiaika on täynnä. Kuplan sisäpuoli on työelämää kammottavampi.

Olisiko mahdollista hoitaa lastaan kotona ja olla silti normaali ihminen? Sellainen, joka ei luule käsivarteen kuivunutta puuroa luomeksi ja tietää, mikä on päivän pääuutinen. Sellainen, joka ei ensimmäisenä kuulumisenaan kerro, että osti uuden kestovaipan, joka istuu tosi hyvin, mutta lapsi ei halunnut lounaalla syödä pinaattikeitossa ollutta kananmunaa. Sellainen, joka vilkuilee illanvietossa puhelintaan vain salaa ja juo viiniä ilman, että laskee ääneen, kauanko edellisestä kerrasta on kulunut. Se olisi kovasti mukavaa.