Appelsiini

Joulu lähestyy. Sen tietää siitä, että kaupasta alkaa taas pitkän odotuksen jälkeen saada hyviä appelsiineja edulliseen hintaan. Mehukkaita, makeita, helposti käsiteltäviä hedelmiä, joita ei tarvitse puristaa mehuksi siksi, että ne on mahdotonta kuoria siististi. Kaukaa etelästä Suomeen rahdattua valoa. Kuin syötäviä kynttilöitä pimeyden ja kotimaisten juuresten sesongin keskellä.

Appelsiini ei ole kiireisen ihmisen hedelmä. Kiireinen ihminen syö banaania. Kuorii nopeasti, syö siististi, saa energiaa ja heittää kuoret yhtenä nippuna pois. Appelsiinin kuoriminen on sen sijaan kuin meditaatiota. Ensin tehdään oikeanlaiset viillot ja sitten raaputetaan valkoinen nöyhtä pois. Tämä on tyydyttävää yleensä vain oikeanlaisella hiukan rosoisteräisellä hedelmäveitsellä. Lopuksi lohkot voi erotella toisistaan, jolloin niiden välistä saa lopun ylimääräisen valkoisen pois. Vaihtoehtoisesti hedelmälihan voi syödä suoraan puolikkaasta ja poistaa nöyhtää samalla aina palan vaihtuessa.

Tiedostava Henkilö on tässä vaiheessa jo ehtinyt miettiä, syönkö reilun kaupan appelsiineja, luomuappelsiineja vai myrkkykuorisia riistohedelmiä. Tiedostava Henkilö saa minun puolestani meittiä asiaa aivan rauhassa. En anna maailman pahuuden häiritä appelsiinin syöntiäni.

Appelsiinit ovat olleet minun elämässäni aina. Mutta ei ole lopulta kovin kauaa siitä, kun ne ovat ylipäätään löytäneet näille leveysasteille. Erään ystävättäreni isä oli kuulema lapsena yrittänyt syödä appelsiinia kuorineen, koska ei ollut ennen nähnyt moista hedelmää. Eikä tämä isä nyt NIIN vanha ole. Kun minä olin lapsi veljelläni oli jo oma appelsiinipuukin. Se oli jännittävää ja lisäsi ihailuani jännittävää veljeäni kohtaan. Taisin olla yhdeksännellä luokalla, kun luin Mika Waltarin Appelsiinin simenen ja kylvin omat puuni.

Appelsiinit eivät kuitenkaan ole helppoja. Jos niitä kuorii tietokoneen ääressä, kertyy näyttöön ja näppäimistölle pikkuhiljaa tahmapistekokoelma, joka ei todellakaan lähde pyyhkimällä näyttöä kuivalla mikrokuituliinalla. Televisiosarjan Sex and the City keskeinen mieshahmo ja tarinan suola Mr. Big inhoaa appelsiinin hajua ja tahmaa lakanoissaan. En voi olla ymmärtämättä häntä. Appelsiinin kuorimisessa on aina vähintään yksi hetki, jolloin toimi täytyy keskeyttää ja käydä pesemässä kädet ja veitsi. Kun puuha on valmis, on putsatut lohkot joko nostettava puhtaalle lautaselle tai kuoret poistettava siististi kuorimalautaselta ennen syömistä. Serkkuni tapaavatkin kuoria appelsiinin suoraan talouspapaerin päälle, jolloin kuoret on helppoa kietoa paperiin ja nostaa siististi jäteastiaan.

Ja nyt niitä taas saa. Tai kuten mainostaja asian ilmaisee: "jahvat tulloo".

Melkein

Blogillani on jo melkein tuhat lukukertaa! Sen kunniaksi haluan näyttää teille muutamia melkein valmiita käsitöitäni. Olen aloittanut niiden tekemisen ja ne ovat hyvällä mallilla, mistä voin olla iloinen. Myös Tinttana osaa käytännössä jo melkein puhua ja syksyn systemaattisen harjoittelun jälkeen pystyn juoksemaan melkein kymmenen kilometriä. Melkein on usein melkein yhtä hyvä kuin valmis.

Tässä on melkein valmis nuken paita. Se tarvitsee enää ommella. Siitä tulee varmasti jotakuinkin kelvollinen. Nukke ei yleensä valita.

Tässä on niin ikään melkein valmis nuken liivimekko, mutta se valmistuu varmasti jouluksi.

Nämä lapaset eivät varmaan koskaan valmistu, vaikka saisin tehdä niitä melkein rauhassa. Lankaa onkin liian vähän.

  

Tässä on hienoja keskeneräisiä temaripalloja. Esittelin näitä viikolla ylpeänä veljentyttärelleni, joka kehotti minua hankkimaan töitä.

Koska Tinttana on jo melkein unessa, menen syömään iltapalaksi Puolisoni tekemää täydellisen hyvää borssikeittoa, jossa ei ole mitään melkein. Jälkiruoaksi on vielä melkein kokonainen mutakakku! Koska pesukone ei ole vielä aivan valmis, voin levittää pyykit vasta myöhemmin. Melkein on usein myös oikein mukavasti.

Jälkivuoto aivoissa

Aina välillä sitä kuulee mainittavan, miten naiset kärsivät ensimmäisen lapsen saatuaan äkillisestä lobotomiasta. Tähän alunperin kaiketi ihan hyvää tarkoittaneeseen aivokirurgiseen toimenpiteeseen vertaaminen on ehkä liioiteltua, mutta jonkinlaista jälkivuotoa aivoissa tuntuu usein tapahtuvan. Tuttavapiirin hillitöntä lisääntymistä ruuhkavuosien keskellä seuraavana olen ollut tekemisissä monenlaisten äitien ja vauvojen kanssa. Nekin, jotka pystyvät esittämään raskausajan omaa itseään, uppoutuvat vauvan synnyttyä maitomaailmaan, mikä on täysin luonnollista ja lajin selviytymisen kannalta välttämätöntä. Mutta kauanko siellä vaippavuoren takana kannattaa piileskellä? Milloin jälkivuoto aivoissa alkaa tyrehtyä?

Itse olen nyt muutaman kuukauden yrittänyt kirjoittaa tätä blogia ilman, että se täyttyisi lapsen ihmettelystä tai äitimaailman päivittelystä. Mutta myönnän, että se on vaikeaa. En ole tainnut saada aikaiseksi montaakaan tekstiä, jossa en mainitsisi Tinttanaa. Tämä johtunee siitä, että hän on kirjaimellisesti läsnä elämässäni suurimman osan hereilläoloaikaani ja tästä ajasta ison osan olemme joko kahdestaan tai muiden samanlaisten seurassa. Yleensä se on ihan mukavaa, mutta se muodostaa ympärilleni taas uuden kuplan.

Tästä kaupungista on tullut leikkipaikkojen täplittämä keskittymä, jossa kulkee busseja ja kävelyreittejä, joita pitkin voi työntää rattaita. Ennen täällä oli myös portaita ja polkuja (ja ei, en edelleenkään viitsi kantaa mitään, mitä voin työntää). Reittien varrella on kauppoja, joissa myydään hedelmäsosetta kätevissä pusseissa ja rukkasia, joissa on sekä vetoketjut että tarrat. Kaupungissa asuu lapsia, vanhempia, koiria ja lapsettomia tuttavia, joiden tapaaminen on aina parasta. Tai ainakin parasta heti silitettävän koiran jälkeen. Bussit vievät Mummille, Isän työpaikalle ja postiin, mutta eivät neuvolaan (prkl).

Tavatessani lapsettomia aikuisia ystäviäni ymmärrän puolet keskustelusta. Tavatessani lapsen saaneita aikuisia ystäviäni puhe kääntyy hyvin pian ruokaan, kakkaan tai nukkumiseen - aivan sama, millä asteella tuttavuus on aiemmin ollut. Olen aina pyrkinyt seuraamaan uutistapahtumia ja yhteiskunnan toimintaa. Kun Vihreät viime syksynä erosi hallituksesta, minulta meni kolme päivää kuulla asiasta. Vetoan siihen, että toimin tällöin vielä ympärivuorokautisena täysimettimenä.

Mutta kauanko on sopivaa kieriä tässä kuplassa? Milloin jälkivuoto aivoissa on syytä tyrehdyttää keinolla millä hyvänsä? Jotkut tuntuvat katoavat perhepedin pissaisiin peittoihin lopullisesti. Vaikeimpien tapauksien on mahdotonta ymmärtää, ettei heidän lapsensa ole loputtomasti avuttomia vauvoja, joiden on saatava kaikki, mitä äiti keksii arvella heidän haluavansa, heti. Kuplan ulkopuoli ehkä pelottaa. Jotkut taas pyristelevät ulos heti, kun yhteiskunnan vanhempainpäivärahakaudella määritelty sovelias minimiaika on täynnä. Kuplan sisäpuoli on työelämää kammottavampi.

Olisiko mahdollista hoitaa lastaan kotona ja olla silti normaali ihminen? Sellainen, joka ei luule käsivarteen kuivunutta puuroa luomeksi ja tietää, mikä on päivän pääuutinen. Sellainen, joka ei ensimmäisenä kuulumisenaan kerro, että osti uuden kestovaipan, joka istuu tosi hyvin, mutta lapsi ei halunnut lounaalla syödä pinaattikeitossa ollutta kananmunaa. Sellainen, joka vilkuilee illanvietossa puhelintaan vain salaa ja juo viiniä ilman, että laskee ääneen, kauanko edellisestä kerrasta on kulunut. Se olisi kovasti mukavaa.

Naapurit

Olen yksin kotona ja istun hetken tässä koneella. Kello on puoli kaksitoista yöllä. Naapuri alkaa soittaa Titanicin tunnuskappaletta sikäli voimakkaasti, että voisin vaikka laulaa mukana. En voi olla pohtimatta, liittyykö tämä äkillinen musiikillisen kokemuksen tarve viime öiseen riitaan. Onko seinän takana käynnissä jonkun elämän suuntaa muuttava draama? Vuosia sitten ensimmäisessä omassa (vuokra-)asunnossani nousin yöllä kuuntelemaan viereisestä talosta kuuluvaa soitantaa. Silloin Irwin kaikui kesäyössä avoimista ikkunoista kaikkiin samalle sisäpihalle antaviin huoneisiin. Seinän takana puolestaan tunnuttiin toistuvasti siirreltävän huonekaluja. Nämä ovat  niitä kerrostaloasumisen pieniä hassuja hetkiä. Paitsi, jos ääni on oikeasti häiritsevä.

Pahiten olen repinyt hermojani silloin, kun naapuri on päättänyt porata kesken Tinttanan päiväunien. Onneksi näin on lopulta käynyt melko harvoin. Kanssaihmisiltä olen kuullut jatkuvammistakin häiriöäänistä. Eräs tuttavani kertoi asuneensa talossa, jossa naapurit harrastivat säännöllisesti viidakkoseksiä. Termi kertoo kuvaavasti, mistä on kyse, joten ei siitä sen enempää. Toinen tuttavani taas muutti vastottain pois rumpalin alakerrasta. Useista kohteliaista ja vähemmän kohteliaista pyynnöistä ja huomautuksista huolimatta rumpali ei ollut suostunut rajoittamaan harjoitteluaikaansa tai -voimakkuuttaan.

Naapureiden äänimaailma on sikäli mielenkiintoinen, että harvoin voi olla varma, mistä satunnaiset äänet kantautuvat. Tai keneen ne liittyvät. Meidän talossa on kaksi kelloa, jotka lyövät, mutta toinen niistä on muutaman minuutin jäljessä. Potentiaalisia mahdollisia kellonomistajia on useita ja monen heistä voin kuvitella elävän jälettävänkin kellon kanssa ihan sujuvasti. Todennäköisesti kellot kuuluvat iäkkäille omistusasujille, kun taas riitelijöistä tulee heti mielikuva uusista vuokralaisista. Ehkä tosin lähinnä siksi, että vastaavaa välienselvittelyä ei ole täällä ennen kuulunut. Edellisessä talossamme kylläkin. Ainakin kerran oli lähellä, ettemme soittaneet yläkertaan uniformupukuisia parisuhdeneuvojia.

Suurinta osaa naapureistaan ei keskisuuressa kerrostalossa koskaan tunne. Opiskelijakaupungissa vuokralaiset myös vaihtuvat säännöllisesti. Jotkut naapurit kuitenkin jäävät mieleen, kuten Verinen Mies. Tai oikeammin ehkä Verisen Miehen Väkivaltainen Naisystävä. Se talo sopi hyvin varhaisiin opiskeluvuosiin ja itsenäisen asumisen opetteluun. Omakotitalossa kasvaneena en ollut ennen ilmoittanut poliisille käytävässä makaavasta tokkuraisesta hyypiöstä, haistanut ruohon tuoksua tai antanut pakkeja yöllä ovipuhelimen välityksellä miehelle, jonka tyttöystävä oli kylmästi hylännyt ulos. Joitain vuosia myöhemmin toisessa talossa sain eräänä iltana käytävässä balladin naapurin puuhamieheltä, joka oli ilmeisesti ollut nauttimassa keskustan ravitsemusliikkeiden tajonnasta. Minä en ollut enää kuustoistavuotias ja kyseinen herrakin oli ollut nelikymppinen varmasti ainakin vuosikymmen tai pari sitten, joten en kuunnellut kovin kauaa. Tässä talossa asui myös Beige Mummo, joka näytti niin hauraalta, että hänen näkemisensä ulkona liikkeellä ilahdutti aina.

Minä en valita naapureiden äänistä (paitsi keskipäivän porauksesta). Minulla on pieni lapsi ja piano. Minä pidän kerrostaloista. Niissä ei koskaan tarvitse olla aivan yksin.

 ***
 Lisäkommentti seuraavalta aamulta: naapurissa on päästy Kaija Koohon. Joku tragedia siellä nyt on päällä.