Ylellisyys

Muutettuani pois lapsuudenkodistani asuin monta vuotta kaupungin keskustassa. Siihen asti olin elänyt omakotitalossa, jonka ylläpitokustannukset pyrimme Äitini kanssa pitämään minimissä. Muistan edelleen ensimmäisen suihkuni kerrostaloasunnossani. Suihkusta tuli vettä, jonka sai kuumemmaksi kuin olisi edes tarvinnut. Lämmintä vettä tuli niin kauan kuin sitä valutti. Sama toistui joka kerta. Se tuntui niin ylelliseltä, etten vieläkään kaikkien näiden vuosien aikana ole kehdannut ottaa niin pitkää suihkua, että tulisin todella pois kyllästymisen enkä veden kulutuksen kauhistuksen takia.

Lähikauppani keskustassa oli Sokoksen Mestarin Herkku, joka on maalaiskaupungin kelpo versio Stockan Herkusta. Hoidin päivittäiset ruokaostokseni kaupassa, jossa minulla oli liha- ja kalatiskin lisäksi juusto- ja leivostiskit. Ei sillä, että olisin näitä paljoa hyödyntänyt, mutta pelkästään niiden ohi käveleminen tuntui hyvältä. Kaupungin ravintolatarjonnassa olisi paljon parannettavaa, mutta sekin oli sentään melkein kokonaisuudessaan alle kilometrin säteellä kotoani.

Todellisuus iski kasvoihin työskennellessäni yhden syyslukukauden hämäläisessä kirkonkylässä. Keskiaikaisen emäpitäjän nykyaikaisesta S-marketista ei juustotiskiä löytynyt. Ulkona oli iltaisin, öisin ja aamuisin pimeää. Kerran erehdyin kysymään oppilailtani, mistä voisin ostaa hyvää kiinalaista ja sain vastaukseksi naurua. Teollisuusalueella oli kuulema joku paikka, joka oli auki lounasaikaan työmiehille. Viikonloppuisin valmista ruokaa ei saanut mistään. Tai olisi pitänyt olla kärppänä liikkeellä keskipäivällä. Kuka syö pitsaa lauantaina ennen kello kahta? Saadakseni hyvää suklaata tai suosikkinuudeleitani minun piti ajaa bussilla kaupunkiin ja todeta, että jos kaupungissa ei ole yliopistoa, se näkyy myös ainoan pienen ekokaupan valikoimassa. Puolisoni pakkasi minulle valkosipuligoudaa lahjapakettiin mukaan käydessäni kotona.

Tuona syksynä elämässäni oli aivan naurettavia puutteita. Ikävöin valon kaupunkia ja autoilijoita, jotka väistävät jalankulkijoita. Ikävöin kirjastoa, jossa on useampi kuin yksi kerros. Sen jälkeen pisin oleskelujaksoni muualla kuin kotona oli keväinen kuukausi Budapestissa. Siellä kukkien keskellä oli päivisin lämmintä ja valoisaa, konditorio joka nurkalla ja kauppa auki ympäri vuorokauden. Mutta kuukauden jälkeen tulin silti jo mielelläni kotiin.

Alkukesästä kirjoitin ensimmäisestä kahvinkeittokokemuksestani vain itselleni. Kirjoitus liikutti Puolisoani siinä määrin, että sain ehkä parhaan syntymäpäivälahjan pitkään aikaan. Keittiöömme muutti Nespressokone varustettuna maidonvaahdottimella. Kahvinjuontini on lisääntynyt satoja prosentteja ja joudun laskemaan rahoja seuraavaa kapselitilausta varten. Mutta nyt, kun perheemme kaikilla aikuisilla on oma kahvikone, joutaa ruma valkoinen suodatinkeitin pois käytöstä.

Nautin kahvikoneestani joka päivä ja saan siitä iloa, mutta samalla siitä on tullut pikkuhiljaa itsestäänselvä osa arkipäivääni. Se on kuin untuvapeitto, jonka ylellisyyttä ei ajattele - siitä vain nauttii huomaamatta. Siitä tulee yhtälailla selviö kuin ongelmitta toimivasta nettiyhteydestä ja keittiön kaapinovien hidastimista. Hiljalleen sitä unohtaa, miten sähköuunilla ilman kiertoilmaa paistetaan ja miltä muovimatto tuntuu jalan alla, vaikka ne ovat asioita, joiden kanssa on aikaisemmin elänyt suurimman osan elämäänsä.

Uskoakseni jokainen ihminen elää jonkinlaisessa kuplassa. Ja minä rakastan omaani.

Kesän ääniä

Iltasoitto vaeltelee alas Harjun rinteitä ja hellii rauhallista kesäkaupunkia. Jossain kaukana Rumpuhipit jatkavat rentoutunutta rytmittelyään ja lokit kaartelevat Jyväsjärven päällä. Puistossa sihahtaa tölkki ja mölkkykalikka kalahtaa palikoihin, jotka kaatuvat ääneti pehmeälle nurmikolle.

Keskustassa leijui kesäinen rauha. Tai sitten aika kultaa muistot. Lähiössä on joka tapauksessa toisin.

Keväällä linnut aloittavat pesinnän. Siis vesilinnut: kauniit joutsenet ja merestä muistuttavat lokit. Järkyttävä raakunta täyttää lähirannat ja herää kysymys, miten kukaan jaksaa asua yhtään lähempänä vesialueita. Sitten tulevat käet ja alkavat kukkua. Noin neljän kukunnan ajan voi ilahtua juhannuksen tuoreesta vehreydestä, mutta sitten se koko ajan jatkuva epätoivoinen "kukkuu kukkuu kukkuu" alkaa ärsyttää. No, muutaman viikon jälkeen kuuluu enää "kuu kuu kuu". Pienemmät siivekkäät aloittavat oman konserttinsa. Paarmojen pörinä on korville huomattavasti miellyttävämpää kuin itikoiden ininä, joka on pihalla alati läsnä. Hiekkalaatikon vieressä on pensaita, joten jokaista hiekkakakkua kohden voi laskea puolenkymmentä paukamaa.

Kesä on ulkoremonttien sesonkiaikaa. Meille ei onneksi kuulunut lähityömaan paalutus. Saatamme seurata perustustöiden edistymistä vain kauppareissuilla ohikulkiessamme. Mutta koska parvekkeita pitää huoltaa, kiertää pärisevä pikkunosturi kolmea taloa kuin kissa kuumaa puuroa pysähtyäkseen aina välillä raapimaan tai hiomaan koneellisesti betonia. Jos nosturi hiljenee, niin ruohonleikkuri aloittaa. Kaikkien lähipihojen ruohoja ei tietenkään voi leikata samassa rytmissä vaan ne täytyy leikata vuorotellen ikään kuin alueella olisi vain yksi leikkuri. Tämä ei tietenkään yllä kerrostalolähiössä ollenkaan samalle tasolle kuin omakotitalotaajamassa. Luojan kiitos. Ja roska-auto tuo toki joskus vaihtelua pärinän laatuun. Viimekesäiset takametsän mopoilijat ovat tänä vuonna hivelleet korvia poissaolollaan. Ehkä kuskit ovat saavuttaneet täysi-ikäisyyden.

Mielenkiintoisimpia ovat lentävät hurisijat. Silloin täytyy tähyillä ylös ja yrittää päätellä, mikä kone siellä viipottaa. Olen tänä kesänä yrittänyt oppia tunnistamaan hornetin potkurikoneesta. Ralliviikonlopun ajan saattoi tietysti bongailla perinteisesti helikoptereita, joiden taloa täristäviä ylilentoja ei voi olla huomaamatta.

Lopulta pärinä on kuitenkin vähemmän hermoja raastavaa kuin ikkunan alla tuntitolkulla kestävä zumba tai kesäteatterin musikaalin harjoitukset. Niitä ei ole täällä lähiössä kuulunut.