Naapurit

Olen yksin kotona ja istun hetken tässä koneella. Kello on puoli kaksitoista yöllä. Naapuri alkaa soittaa Titanicin tunnuskappaletta sikäli voimakkaasti, että voisin vaikka laulaa mukana. En voi olla pohtimatta, liittyykö tämä äkillinen musiikillisen kokemuksen tarve viime öiseen riitaan. Onko seinän takana käynnissä jonkun elämän suuntaa muuttava draama? Vuosia sitten ensimmäisessä omassa (vuokra-)asunnossani nousin yöllä kuuntelemaan viereisestä talosta kuuluvaa soitantaa. Silloin Irwin kaikui kesäyössä avoimista ikkunoista kaikkiin samalle sisäpihalle antaviin huoneisiin. Seinän takana puolestaan tunnuttiin toistuvasti siirreltävän huonekaluja. Nämä ovat  niitä kerrostaloasumisen pieniä hassuja hetkiä. Paitsi, jos ääni on oikeasti häiritsevä.

Pahiten olen repinyt hermojani silloin, kun naapuri on päättänyt porata kesken Tinttanan päiväunien. Onneksi näin on lopulta käynyt melko harvoin. Kanssaihmisiltä olen kuullut jatkuvammistakin häiriöäänistä. Eräs tuttavani kertoi asuneensa talossa, jossa naapurit harrastivat säännöllisesti viidakkoseksiä. Termi kertoo kuvaavasti, mistä on kyse, joten ei siitä sen enempää. Toinen tuttavani taas muutti vastottain pois rumpalin alakerrasta. Useista kohteliaista ja vähemmän kohteliaista pyynnöistä ja huomautuksista huolimatta rumpali ei ollut suostunut rajoittamaan harjoitteluaikaansa tai -voimakkuuttaan.

Naapureiden äänimaailma on sikäli mielenkiintoinen, että harvoin voi olla varma, mistä satunnaiset äänet kantautuvat. Tai keneen ne liittyvät. Meidän talossa on kaksi kelloa, jotka lyövät, mutta toinen niistä on muutaman minuutin jäljessä. Potentiaalisia mahdollisia kellonomistajia on useita ja monen heistä voin kuvitella elävän jälettävänkin kellon kanssa ihan sujuvasti. Todennäköisesti kellot kuuluvat iäkkäille omistusasujille, kun taas riitelijöistä tulee heti mielikuva uusista vuokralaisista. Ehkä tosin lähinnä siksi, että vastaavaa välienselvittelyä ei ole täällä ennen kuulunut. Edellisessä talossamme kylläkin. Ainakin kerran oli lähellä, ettemme soittaneet yläkertaan uniformupukuisia parisuhdeneuvojia.

Suurinta osaa naapureistaan ei keskisuuressa kerrostalossa koskaan tunne. Opiskelijakaupungissa vuokralaiset myös vaihtuvat säännöllisesti. Jotkut naapurit kuitenkin jäävät mieleen, kuten Verinen Mies. Tai oikeammin ehkä Verisen Miehen Väkivaltainen Naisystävä. Se talo sopi hyvin varhaisiin opiskeluvuosiin ja itsenäisen asumisen opetteluun. Omakotitalossa kasvaneena en ollut ennen ilmoittanut poliisille käytävässä makaavasta tokkuraisesta hyypiöstä, haistanut ruohon tuoksua tai antanut pakkeja yöllä ovipuhelimen välityksellä miehelle, jonka tyttöystävä oli kylmästi hylännyt ulos. Joitain vuosia myöhemmin toisessa talossa sain eräänä iltana käytävässä balladin naapurin puuhamieheltä, joka oli ilmeisesti ollut nauttimassa keskustan ravitsemusliikkeiden tajonnasta. Minä en ollut enää kuustoistavuotias ja kyseinen herrakin oli ollut nelikymppinen varmasti ainakin vuosikymmen tai pari sitten, joten en kuunnellut kovin kauaa. Tässä talossa asui myös Beige Mummo, joka näytti niin hauraalta, että hänen näkemisensä ulkona liikkeellä ilahdutti aina.

Minä en valita naapureiden äänistä (paitsi keskipäivän porauksesta). Minulla on pieni lapsi ja piano. Minä pidän kerrostaloista. Niissä ei koskaan tarvitse olla aivan yksin.

 ***
 Lisäkommentti seuraavalta aamulta: naapurissa on päästy Kaija Koohon. Joku tragedia siellä nyt on päällä.