maanantai 27. kesäkuuta 2016

Syntymäpäivä - taas

Kuten vuosi sittenkin, myös eilen oli syntymäpäiväni. Nyt vain täytin yhden vuoden enemmän. Viimevuotinen syntymäpäivä näyttää olleen suorastaan fanfaarinen tämänvuotiseen verrattuna, mutta sattuihin syntymäpäiväni tällä kertaa jälleen juhannuksen jälkeiselle sunnuntaille (kuten myös silloin, kun saavutin täysi-ikäisyyden), mikä saa melkein unohtamaan koko asian. Mutta voin sentään muistaa sen, että pääsimme vihdoin ajamaan uudella laatikkopyörällä Viitaniemeen syömään jäätelöä ja läträämään järvessä. Jäätelöt kulkivat kylmälaukussa, jonka vihdoin sain aamulla hankituksi. Ehkä ensi vuonna on taas jännempää.

Tein vuosi sitten kirjoituksessani jonkinasteisen lupauksen yrittää muistaa kanssaihmisten syntymäpäiviä paremmin kuin ennen. Edes vähän. Face-onnittelun verran. Ja kyllä olenkin onnitellut! Ja samalla unohtanut monta hyvääkin ystävää. Eniten harmittaa, että ohitin Serkkujeni kolmikymmenvuotissyntymäpäivät aivan tyystin asiaa tajuamatta ennen kuin myöhemmin.

Mutta parahimmat Te, joiden merkkipäiviä en noteerannut mitenkään, olen todennäköisesti ajatellut teitä joinain muina päivinä. Ehkä muistan teidä ensi kerralla. Tai ehkä en. Paria ystävää lukuunottamatta toivotankin kaikille tänään oikein hyvää syntymättömyyspäivää! Niistä koostuu kuitenkin suurin osa elämästä.

torstai 23. kesäkuuta 2016

Mainio tyyppi

Lapsi makaa vatsallaan eteisen matolla ja nuolee lattiaa. "Yäk!" sanon minä. "Tää maistuu hyvältä." sanoo hän. Sitten puhe taantuu hetkessä vuoden ja lapsi alkaa juosta alasti ympäriinsä huutaen "ti ti ti ti ti ti ti!" pudotellen samalla juuri eteisen penkille kasaamiani tavaroita. Kun toimitan hänet sekoilemaan omaan huoneeseensa, alkaa valojen räpsytys ja sama "ti ti ti ti ti ti ti!" jatkuu. On jo kiire saada lapsi ulos; kello on melkein yhdeksän aamulla ja lapsi täyttää kohta kaksi vuotta.

Minua epäilytti lapsen saamisessa kaksi asiaa: miten pientä vastasyntynyttä osaa käsitellä, jos se on kovin pieni ja miten koskaan voin kestää parivuotiasta rasitusapinaa kotonani. Ensimmäisestä selvisin sillä, ettei vastasyntynyt onneksi ollutkaan kovin pieni, mutta jälkimmäinen on vielä hieman kysymysmerkillä. Arvelin, että lapseen on siihen mennessä syntynyt niin vahva kiintymysside ja tottumus, että ei haittaa, vaikka siitä tulisi joksikin aikaa järjetön riiviö. Ja näinhän se onkin.

Mutta silti minua hieman epäilyttää, mitä tapahtuu, kun se kaksi vuotta oikeasti tulee täyteen. Toistaiseksi on kuitenkin vain paineltu jokaista ulottuvilla olevaa nappia, levitetty kukkamultaa, syöty ulkona kaikkea, mikä jäi viime kesänä kokeilematta, piirretty Äidin kynillä, viskottu Äidin puhelinta lattialle, lyöty, potkittu, älämölötty, revitty kirjoista sivuja, heitelty ruokaa, heitelty astioita, kaadettu maitoa pöydälle (näitä hän harrastaa provosoimismielessä, ei siksi, ettei osaisi yleensä syödä oikein siististi), heitelty tavaroita biojätteeseen, heitelty tavaroita vessanpönttöön, karkailtu ulkona ja ajettu Puks-autolla pienempien lasten päälle. Ja jos kaikki ei toimikaan väärällä hetkellä juuri niin kuin neitiä sattuisi miellyttämään, alkaa valitus ja huuto. Viimeksi eilen piti syödä jäätelöä itku silmässä, koska Äiti sekoitti sitä väärällä tavalla vadelmiin.

Onneksi lapseni on tavattoman älykäs ja hyvällä huomiokyvyllä varustettu. Hän myös ottaa mielellään osaa kodin töihin. Tänäkin aamuna hän teki makuuhuoneessamme terävän havainnon ja oikean johtopäätöksen: "On pölyä täällä. Pitääs vaamaan imu'oi'a. Kohta vaamaan otetaan imu'i." Joudun kyllä myöntämään, että edelleen on pölyä täällä - ei otettu imuria. Eilen illalla hän puolestaan olisi mielellään lähtenyt mukaani palstalle. Puolisoni laittaessa jo iltapuuroa Tinttana ajeli Puks-autollaan ja kertoi: "Mää meen paalstalle. Mää ajaan Puks-autolla paalstalle." Kyllä, lapseni on toisen polven keskisuomalainen ja kotoisin Jyvääskyläästä. Tämä huomio onkin huvittanut minua kovasti varsinkin nyt, kun puheeseen on alkanut ilmaantua muitakin yksikön persoonia kuin kolmas "Ei'i", kuten hän itseään nimittää.

Tinttanalla on myös huumorintajua. Hänen suosikkivitsinsä on se, että paidassa on tiikeri. Juttu alkoi siitä, kun siskoni toi tuliaisena t-paidan ja legginsit, joissa on kirahvin kuvia. Kysyttäessä, mikä eläin paidassa on, Tinttana vastasi "Tiike'i!" ja nauraa rätkätti päälle. Tämän jälkeen missä tahansa paidassa saattaa olla "Tiike'i!" ja kovaa naurua. Viehättävänä persoonana hän osaa repiä hupia myös omista vajavaisuuksistaan, kuten puheesta puuttuvista konsonanteista. Esimerkiksi l-kirjain korvataan toistaiseksi k:lla. Näin ollen Äidillä on varpaissa "kynsikakkaa" (ja naurua päälle). Mietinkin, voisiko lapsi päästä älläkouluun ennen ärräkoulua.

Hyvä mielikuvitus on alati joustamattoman optimismin lähde. Puistossa on varmasti juuri se kaveri, jonka kanssa tekisi mieli leikkiä. Kotoa löytyy varmasti se hyödyke, jota tekisi mieli. On paljon asioita, joita voi vain toivoa ja joihin tulee itse sanottua jotain epäilevää tyyliin "en tiedä, onko niin; täytyy katsoa, mutta voi olla, ettei ole niin". Tähän Tinttana vastaa poikkeuksetta "kyllä on; on vaamasti". No, joskus on, toisinaan taas ei. Tai ehkä onkin, mutten vain itse tajua sitä. Toissapäivänä Mummi oli tulossa Serkun kanssa käymään ja Tinttana odotti koko päivän niin, ettei meinannut housuissaan pysyä. "Mummi ja Serkku tulee kohta. Mummi tulee alaovesta. Mummi ja Serkku ja norsu tulee ovesta." Hetkinen? Ei. Paitsi tänään sitten lounaalla muisteltiin sitä, kun Mummi ja Serkku kävi ja "oli noo'su mukana". Toisaalta myös puistossa oli kerran kenguru ja keskustassa "nähtiin" poni.

Mainio tyyppi, luonnehti Kälyni Tinttanaa. Ja onhan se. Kohta kaksivuotiaalla lapsellani on kolme asetusta: "mainio tyyppi", "riiviöapina" ja "nukkuu".