Vinkuran ensimmäinen lukuvuosi päiväkodissa alkaa lähestyä loppuaan. Tänä aikana olemme päässeet siirtymien osalta oikeastaan kokonaan irti rattaista, noista elämän helpottajista, jotka vaikeuttavat niin monia tilanteita, tuovat hiekkaa sisälle ja ärsyttävät eteisessä. Vinkura on kevään aikana oppinut ajamaan potkupyörällä varsin sujuvasti ja juokseekin tarvittaessa satoja metrejä. Tai siis halutessaan - ei välttämättä tarvittaessa. Ja siis sujuvasti silloin, jos huvittaa.
Päiväkotipäiviin liittyy kaksi siirtymää: aamulla Puolisoni vie Vinkuran laatikkopyörän kyydissä hoitoon ja iltapäivällä tavallisimmin minä kuvittelen johtavani operaatio kotiinpaluuta. Kyllä, voisin työntää rattaat tyhjänä päiväkodille ja sitten enimmäkseen tyhjänä kotiin Vinkuran kävellessä ja kinatessa siitä, istuuko kyytiin vai ei. Mutta pidän pitkällä tähtäimellä parempana kasvatusmetodina sitä, että lapsi liikkuu mahdollisimman pitkälti itse (ja tyhjien rattaiden työntely se vasta typerältä tuntuu). Operaatio kotimatkan suoritus alkaa siis siitä, että kannan potkupyörän päiväkodille.
Seuraava vaihe on aina sujuva ja mukava. Vinkura näkee minut pihalla, ilahtuu ja juoksee portille. Mahdollisesti hän hakee reppunsa kuistilta ensin. Hoitaja kertoo, että päivän aikana on puuhattu kaikenlaista kehittävä ja että lapsi on nukkunut hyvin ja syönyt hyvin (paitsi maksalaatikkopäivinä, jolloin hän kieltäytyy lämpimästä ruoasta). Jos hoitaja on uusi tai sijainen, hän ihastelee ääneen, miten positiivinen ja omatoiminen lapsi on - kyllä, Vinkura hurmaa ihan jokaisen.
Sitten lähdetään portista ulos, Vinkura potkuttelemaan ja myöhemmin kuulen Puistossa, kuinka joku toinen vanhempi on ihastellut sujuvaa toimintaamme.
Noin kahdenkymmenen metrin päästä Vinkura pysähtyy, toteaa "no niin!" ja kaataa pyörän maahan. On aika etsiä kiviä.
Aarrekivi löytyy. Aarrekivi kädessä on hankala ajaa pyörää. Aarrekivi ei pysy ohjaustangon päällä. Äiti ei saa kantaa aarrekiveä. Etenemme kenties joitakin metrejä, kunnes aarrekivi heitetään pois. On aika etsiä "uu aa tivi". Uuden aarrekiven kanssa käymme läpi saman prosessiin. Kivi ei edelleenkään pysy pään päällä.
Toistamme tätä, kunnes on aika pysähtyä silittämään vastaan tulevaa koiraa. Tai ainakin keskustelemaan. "Hau hau hau!" Vinkura huutaa ja koirat ihmettelevät, mikä se on ja mikä sille tuli. Hyvässä lykyssä ohi kulkee koulutyttöjä, joiden perässä vauti kiihtyy ainakin viiden metrin matkalla. Kerran Vinkura istui kivelle vieraan talon pihaan, kun kieltäydyin pyrkimästä sisälle koulutyttöjen perässä. Matka jatkui vasta, kun pari varttuneempaa vierasta rouvashenkilöä tarjoutuivat ottamaan Vinkuran luokseen yökylään. Olisi ollut kuulemma pullaakin, mutta se ei Vinkuraa kiinnostanut.
Toissapäivänä erehdyin yrittämään vaihtoehtoista reittiä, jossa olisi loivempi ylämäki. Sen varrella oli tosin myös kauppa, josta ostimme viime viikolla jäätelöt. Tätä täytyi ihan istua maahan tuumimaan. Ja vanha kirjasto, joka on kesän kiinni muuttaakseen syksyksi uuteen koulutaloon. Ei auttanut, vaikka Vinkura kuinka roikkui oven rivassa ja piippaili sormella jokaista potentiaalista nappulaa. Edes omatoimikirjastoon ei nyt päässyt. Melkein tuli itku, mutta ei sentään aivan. Vinkuroimme eteenpäin, kun suostuin kantamaan pyörän ja repun lisäksi myös kypärää. Vinkuran kantamista vältän, kun alkaa käydä vähän voimille.
Edellä kuvailtu on se tavallinen tapa siirtyä reilun parinsadan metrin matka hoidosta kotiin. Eilen Vinkura kuitenkin valitsi sen vaihtoehtoisen taktiikan ja potkutteli koko matkan sujuvasti viimeiseen risteykseen asti. Niin sujuvasti, että meni ihan ohi. Ja ohi seuraavastakin käännöspaikasta. Meno oli niin sujuvaa, että päädyimme naapuritalojen väliseen sokkeloon leikkimään juoksupiiloa niin, että minä kannoin tietysti lopulta pyörää.
Hoitopäivän jälkeen olisi tietysti asiallista jäädä vaikka omaan pihaan hetkeksi ulos leikkimään. Yleensä emme jää.
