Tuotantoyksikkö nro. 77

Olemme Puolisoni kanssa pitäneet kaupungin vuokraviljelypalstaa nyt jo useampia kesiä. Keväisin olemme kääntäneet maata ja lannoittaneet, kylväneet ja kastelleet. Pitkin kesää on vuoroin kannettu vettä ja taisteltu pellon valtavaa ja vahvaa rikkakasvustoa vastaan. Syksyn lähestyessä olemme saaneet joka vuosi nauttia jonkinlaisesta sadonkorjuusta, joka huipentuu perunoiden nostoon. Vuoden kierto seuraa toistaan muuttumattomana, kuten se lienee aina tehnyt. Palstalla vain jokainen kesä on erilainen.

Ensimmäinen kevät oli täynnä innostusta, tarmoa ja avointa kokeilumieltä. Emme olleet kumpikaan aiemmin pitäneet kasvimaata, vaikka ainakin minua siihen yritettiin kotona kovasti niin sanotusti kannustaa. Kun ensimmäiset porkkanat nostivat hennot sirkkalehtensä, kävi Äitini näyttämässä, mitkä kasvinalut olivat porkkanoita ja mitkä rikkaruohoja. Maanmuokkaus oli ollut lähes toivotonta ja juurakkoisia savipaakkuja kannettiin pois maatilkulta monena päivänä. Ilmeisesti läntti oli ollut käytännössä kesannolla useita vuosia.

Noina ensimmäisinä vuosina saimme runsaasti ohjeistusta ja kehujakin palstanaapuriltamme. Kyseinen vanhempi herrahenkilö oli viljellyt perunoitaan jo kolmattakymmentä vuotta ja sen kyllä huomasi. Joitain kesiä sitten hän joutui terveydellisistä syistä luopumaan perunamaastaan, mutta jaksoi silti jatkaa pellon kiertelyä jakaen ohjeita uusille ja kysellen kuulumisia vanhoilta viljelijöiltä. Erityisen vaikutuksen häneenkin taisivat tehdä kiinalaiset, jotka korjasivat parhaina kesinä kaksikin satoa. Kun me aloimme etsiä ensimmäisiä perunoita, nämä ilmeisesti aasialaiset siirtolaiset kylvivät jo uudelleen.

Ensimmäisen vuoden yllättävän runsaan ja hyvälaatuisen sadon jälkeen olemme jaksaneet joka vuosi yrittää ja toivoa. Mukana on ollut useita kavereita, joiden innostus ja taidot ovat vaihdelleet, mutta joista jokainen on varmasti saanut touhusta syksyllä muutakin kuin kipeän selän ja uusia kokemuksia. Erityisesti olemme hyötyneet viimevuosien Kanssaviljelijästämme, jonka kokeilunhalu ja luovuus ovat tuoneet palstallemme sekä uusia lajeja että auttaneet taistelussa nykyisistä vitsauksista pahinta, Röyhkeää Rusakkoa vastaan.

Minä pidän pupuista. Ja pupujen täytyy syödä. Jos olisin pupu, niin pesisin oikein mielelläni kasvimaapellon läheisyydessä. Mutta minun sympatiani Röyhkeää Rusakkoa kohtaan loppui samalla hetkellä, kun näin ensimmäisen kerran poikki purrut herneen- ja pavunvarret ja maahan kuivuneet varsinaiset herkut. Pöljäke jätti herneet syömättä.

Tänä kesänä voi jo sanoa, että useimmat viljelijät ovat aidanneet neliönsä jollain tavalla. Me olemme keskittyneet lajeihin, joista Röyhkis ei välitä. En voi kieltää pientä vahingoniloa, kun aidattujen palstojen sisällä näkyy syötyjä kaalinlehtiä ja poikkipurtuja varsia. Eiväthän ne aidat pitele valtaviksi kasvaneita vahvajalkaisia lihaskimppuja. Loikka sisään, loikka ulos ja on aivan sama, onko pellolle raahannut verkkovirityksiä vai ei.

Tänä kesänä en ole pystynyt pitämään palstaamme sellaisessa kunnossa kuin haluaisin. Viime kesänä sentään saatoin kitkeä kevätkesän ihan rauhassa, kun Tinttana köllötteli vielä tyytyväisenä mahassa. Tänään kävimme yhdessä hakemassa ensimmäiset kesäkurpitsat ja kaivamassa ensimmäiset muutamat perunat penkin reunasta. Varsinaista apua lapsesta ei vielä ollut. Kun repäisin ensimmäiset kouralliset rehottavaa heinää kesäkurpitsapenkistä, pärähti Tinttana huutamaan kuin olisin loukannut häntä henkilökohtaisesti. Sama jatkui perunapenkissä ja valitus rauhoittui vasta, kun poistuimme pellolta ja lähdimme ajamaan rattailla takaisin kotiin. Ehkä lapsen mustavalkoinen maailmankuva ei pystynyt käsittämään kasvien repimistä. Tai ehkä housut vain olivat jo liian märät kosteasta heinästä.

Ehkä kitken sitten enemmän taas ensi vuonna.

Solmu

Lapsena minun oli vaikea ymmärtää, miksi esimerkiksi Tenavat-sarjakuvan Eppu kuljettaa aina rättiä mukanaan. Mikä ihmeen unirätti? Miksi kukaan haluaisi nukkua kankaanpalan kanssa saati sitten nuhjata sitä muuten? Minulla oli pehmoeläimiä, joiden kanssa saattoi tehdä oikeasti asioita; niiden kanssa voi jutella ja niille voi pitää koulua. Niillä oli keksinäinen hierarkia ja perhesuhteita ja nimet. Siksi niistä oli myös lohtua ja niiden kanssa oli hyvä nukkua.

Kun vauva alkaa ensimmäisen puolen vuoden aikana pikkuhiljaa kiintyä siirtymäobjektiin, on sellaisia hyvä olla vähintään kaksi tarjolla. Kun toinen on unohtunut jonnekin, hukassa tai pesussa, niin toinen on aina hoitamassa tehtävää. Tinttanan sängyssä on melkein alusta asti nukkunut Kissa ja myöhemmin mukaan tuli myös Disko-Lisko. Kun aloimme opetella itsenäistä omaan sänkyyn nukahtamista, annoin viereen punaisen harson, josta tehtiin iso solmu, niin ettei vauva vahingossa kietoudu siihen ikävästi tai jää jumiin harso naamalla.

Aika pian oli selvää, että Solmu on ehdoton ykkönen. Solmua voi syödä ja halata, siihen voi pyyhkiä kyyneliä ja räkää. Päivisin Solmu ehti kuivua ja illalla se oli taas käyttövalmis ja mukava. Solmulle kehittyi äkkiä ominaistuoksu (siis haju), jonka pohjana oli käyttöönoton yhteydessä luotu äidin ja maidon vieno aromi. Koska vauvat ovat herkkiä tuoksuille, ei siirtymäobjekteja kannata pestä turhaan. Herttaista.

Nyt Tinttana on nuhjannut Solmua yli puoli vuotta joka yö. Ja aika monta kuukautta joka päivä. Solmu on mukana matkoilla ja päiväunilla. Viime aikoina Solmun on täytynyt päästä mukaan myös vaipanvaihtoon, potalle, pukemaan, lattialle kaikkiin huoneisiin ja ruokapöytään. Tänään söimme aamupalaa kaikki kolme yhdessä - Puolisoni nukkui. Solmu ei ulkoile. Joku raja sentään.

Itseasiassa Solmu ei ole enää edes solmussa. Se on jatkuvasti niin kuolassa, että on parempi pitää sitä auki ja levittää kuivumaan aina, kun silmä välttää. 

Tänään laitoin Solmun taas pitkästä aikaa pesukoneeseen. Seurauksena päiväunille nukahtaminen vaati varttitunnin valitusta ja pyöriskelyä. Kissa parka näytti saavan kyytiä, vaikkei se voi mitään sille, ettei ole solmu. Pyörityksessä mukana olivat myös Disko-Lisko, Hylje, Päiväunipeitto ja nuken harso. Nyt Tinttana on lopulta saanut unesta kiinni vieroitusoireidensa keskellä. Ja pesukone kuuluu lopettaneen, niin että menen viemään Solmun kuivumaan, jotta se on illalla taas valmis nuhjattavaksi. Älkääkä huoliko, Hyvät Lukijat, se ominaistuoksu (siis haju) on sikäli tiukassa, ettei se pesussa mihinkään katoa.

Lisää aiheesta voi lukea Leslie Patricellin teoksesta Riepu. Löytyy ainakin Kortepohjan kirjastosta silloin, kun ei ole meillä lainassa.
 

Vanhuus ei tule yksin

Minulla oli eilen yhdessä Tinttanan kanssa erinomaisen hyvät syntymäpäiväjuhlat. Lapsi oppi kävelemään ja meni tyytyväisenä nukkumaan Mummun ja Vaarin kanssa. Aamulla löysin vessasta uuden nuken istumasta potalla. Itse vietin jo hämärtyvää kesäiltaa miellyttävässä seurassa kuunsiltaa katsellen. Uin järvessä kahden vuoden tauon jälkeen ja valvoin myöhempään kuin varmaan vuoteen.

En ole mielestäni vielä varsinaisesti vanha. Suurin osa ihmisistä lienee minua iäkkäämpiä. Mutta voi hyvänen aika tätä touhua silti. Rockvuodet on nyt eletty ja kyllähän sen jo huomaa. En ole enää yhdeksäntoista.

Aamulla Puolisoni olisi antanut minun nukkua pitkään, että jaksan juhlia illalla. Heräsin seitsemältä. Järvivesi oli kylmää. Ensimmäisellä kerralla oli työn takana päästä kokonaan veteen ylipäätään. Tähän asti olen heinäkuussa sukeltanut suoraan järveen riippumatta alkukesän säistä. Kävin koko illan aikana saunassa vain kerran. Monta tuntia miellyttävä puilla lämpiävä rantasauna käytössä ja kävin siellä kerran, koska tuntui liian työläältä mennä useammin. Tulin sentään kotiin viimeisten joukossa lähempänä aamukolmea kuin -kahta -- ja heräsin aamulla ennen seitsemää, vaikka olisin voinut nukkua.

Olen liikkunut kyseiseltä saunalta kotiin vuosien mittaan monet kerrat. Pyöräillyt ja kävellyt kesäyössä. Kerran olen jopa matkustanut tarakalla kitara sylissä. Mutta kuten ystäväni kanssa yöllä totesimme: vanhuus ei tule yksin, se tulee taksilla.