Järjestäminen

Joku sattui kysymään, sopisiko tulla käymään taas uudenvuodenaattona. Toki sopisi. Aikaisemmin Puolisoni heitteli ilmaan mitä kiehtovimpia ehdotuksia esimerkiksi syrjäisen mökin vuokraamisesta uudeksivuodeksi, mutta eihän meistä oikein sellaiseen ole ryhtymään; hirveä vaivakin pakata heti joululta kotiuduttua tavarat ja suunnitella eväät ja ostaa ja laittaa ruokaa. Lähtiessä mökki pitäisi siivota ja mitä siellä sitten edes tehtäisiin? Kökittäisiin kynttilänvalossa keskenämme? 

Takavuosina vuodenvaihteen viettoon oli melko selvä kaava: syödään, juodaan ja hytistään Kirkkopuistoon avaamaan skumpat. Sitten katsotaan, missä on jatkot. Pikkulapsiperheille ohjelma ei ole välttämättä yhtä selkeä. Vanhoista joukoista myös aika moni alkaa olla kanssamme samassa tilanteessa.

Kahdesta edellisestä vallitsevasta tosiasiasta seuraa vain yksi loogillinen lopputulema: kutsutaan avoimesti kaikki halukkaat lapsiperheet ja muut henkilöt meille. Syödään, juodaan kahvia ja ajetaan junaradalla. Päivällä. Mukavasti sisällä. Viimeistenkin aikuisten lähestyessä kolmeakymmentä ketään ei enää kiinnosta ampua raketilla ja lapset ovat vielä tietämättömiä tällaisesta ohjelmavaihtoehdosta. 

Järjestäminen on mukavaa ja hyödyllistä. Ensin suunnitellaan ruokatarjoilu. Ja jälkiruokatarjoilu. Sitten tullaan siihen tulokseen, että jos puolet todennäköisistä vieraista on kasvissyöjiä, ei ole mielekästä syödä pelkkiä nakkipiiloja. Päätetään tehdä vaihtoehtoisesti myös falafeleja. Todetaan, että alkaa kuulostaa vähän työläältä. Suunnitellaan uusi ruokatarjoilu. Keksitään lisää mahdollisia jälkiruokia. Käydään kaupassa, missä kaikki on alennuksessa ja saatetaan säästää huomattavan paljon rahaa ostamalla kaikenlaista jännää tarjouksesta. 

Kotona täytyy siivota. Tämä on erityisen tärkeää, kun tulee pieniä lapsivieraita. Ja heidän vanhempiaan. Tietysti meilläkin asuu pieni lapsi, jonka erityisesti toista vanhempaa ärsyttää omissa nurkissa pyörivä pöly ja töhnä. Siksi meillä siivotaan joskus muulloinkin. Takavuosina Minnankadulla saattoi siivouksemme ajoittain perustua säännöllisesti järjestettäviin kalaaseihin. Silloin siivottiin ennen vieraiden tuoloa ja uudestaan seuraavana päivänä. Kun siivo alkoi taas kerääntyä nurkkiin, saattoi kutsua vieraat uudestaan ja toistaa saman kaavan. 

Kaupassa käynnin jälkeen on hyvät resurssit alkaa toteuttaa tarjoilua. Kaapissa on kaikenlaista, joista voi leipoa osittain improvisoiden yllättäviä asioita, kuten piirakan. Sellainen on aika nopea tehdä. Ja kun kuulee saavansa lisää vieraita, voi päättää tehdä vielä jotain muutakin. Ja sitten semmoista myös. Seuraavana päivänä voi mennä uudestaan kauppaan ja täydentää kaappia. Jossain vaiheessa toinen perheen aikuisjäsenistä heittää ilmaan ajatuksen, että homma saattaa olla lähtemässä käsistä, mutta tämä ohitetaan sujuvasti. Sitä paitsi Tinttana haluaa maistaa taikinaa. 

Aamusta asti vieraita odottanut lapsi ei meinaa pysyä housuissaan, kun ovikello vihdoin soi. Muillakin oli oikein mukavaa. Vähän hektistä, mutta se kuuluu asiaan. Täytyy myöntää, että neljä alle kolmevuotiasta tuntuu saavan aikaan enemmän toimintaa kuin viisitoista opiskelijaa ja boolimalja. 

Vieraiden lähdettyä nukkumaan tai jatkamaan iltaansa toisaalle meitä vähän ihmetyttää: mikseivät ne syöneet mitään? Vähän harmittaa, että unohtui laittaa se tuliaisjuusto pöytään. Mutta on se hyvää tietysti huomennakin. Ja olipas mukavaa. Joku kiitteli siitä, että olemme jaksaneet järjestää. Mitäpä tuosta - eipähän tarvinnut raahautua minnekään metsään kököttämään. Ehkä järjestäminen ei ole kaikille niin selvä toimintamalli. Mistähän semmoinenkin taipumus syntyy?

Ai eivätkö kaikkien lapset leikikään juhlia joka päivä? Tarjoile synttärikakkua? Järjestä olohuoneeseen pikinikejä? Jaa mielikuvituslahjoja ja tanssi ja laula? Suunnittele kolmevuotissyntymäpäiviään ennen kuin kaksi ja puoli on täynnä? Hyvä. Enemmän vieraita meille.

Mustat helmet

Nyt voi jo alkaa suhtautua asiaan hienoisella huumorilla. Nyt voi jo hengähtää. Yöpakkaset ovat käyneet ja palelluttaneet suurimman osan siitä, mitä metsässä vielä on ollut jäljellä. Kaikki syötävät kasvit eivät tästä toki huonone, mutta rauhoittaa se aina kuitenkin. Nyt voin jo ajatella haalineeni sen, mihin resurssini ovat tänä vuonna riittäneet. Se tuntuu nyt kovin vähäiseltä.

Juhannukselta se alkaa. Silloin Äitini ostaa ensimmäiset mansikat kakun päälle. Tänä vuonna kesä oli niin aikaisessa, että juuri juhannuspäivänä satuin löytämään ensimmäiset mustikat Veljeni pihasta aurinkoiselta rinteeltä. Mansikoiden hinnan seuraaminen kesäkuun lopussa on yleensä huoletonta ja leppoisaa: vielä ei kannata rueta, odotetaan vielä päivä, pari. Tänä vuonna tästäkin saatiin paniikki aikaan, kun kyseiset epähedelmät yhtäkkiä vain meinasivat loppua. Kysynnän ja tarjonnan laki määritteli hinnan sellaiseksi, että itse selvisin yhden laatikollisen ruotimisella. Mutta minä ostinkin sen sinä ainoana päivänä, jolloin hinta oli säädyllisissä lukemissa.

Mansikat ovat vielä helppoja. Mutta sitten kypsyvät mustikat. Lapsuuteni painajaiset. Juuttaan pipanat tykkäävät kasvaa kuumimpaan aikaan vuodesta ötököiden keskellä maanrajassa. Ei mitään järkeä. Mutta kun niissä on vitamiinia. Mutta kun niitä saa hakea metsästä ilmaiseksi ja kun nykyään on niin helppoa säilöä, kun on pakastimet ja kaikki. Ja on sitten talvella mistä ottaa. Ja superfoodia. Ja Suomen luonto nön nön nöö. Myönnä pois, ihan hirveää tusaamista se on niin sanotusti ikävissä olosuhteissa. Ja niin primitiivistä, kun se himo iskee. Katsotaan vielä tuon kiven juurelta. Kävellään "takaisin päin" vielä tuon nyppylän ympäri.

Mustikka-ajan pelstus ovatkin vadelmat. Louhikkojen raoista päitään nostelevat piikikkäät oksat täynnä marjoja, jotka on aivan välttämätöntä kerätä kuivana päivänä, koska ne meinaavat silloinkin litistyä ämpärin pohjalle. Märkänä touhu olisi aivan mahdotonta. Kuivana päivänä paistaa aurinko. Paistaa suoraan päähän ja uuvuttaa huonosti varustautuneet poimijat. Kädet verillä riivimme niitä toivoen, että jalka ei osu kiven rakoon niin, että lentää nurin. Ei niinkään siksi, että sitten sattuisi, vaan siksi, ettei ämpäri vain kaadu. Mutta myönnän, ne ovat parasta, mitä luonto on keksinyt kasvattaa. Ei mikään hedelmäkään maistu paremmalta kuin hyvä vattu. Ei haittaa, vaikka kutiavien arpien paraneminen käsissä kestää kaksi viikkoa - ja kyllä, rasvasin säännöllisesti kaikella bacibactista hydrocortisoniin. Ei olisi kuitenkaan asiallista mennä valittamaan mahdollisesta allergisesta reaktiosta lääkärille reseptirasvojen toivossa. Kysehän on aivan tavallisesta ravinnonhankinnan sivuoireesta ja vielä kausiluontoisesta ongelmasta. Kyllä minä nyt sen verran kovempi olen.

Oma lukunsa ovat sitten hillastajat. Tämä tauti ei ole osunut kovin pahana lähelle omassa perhepiirissäni. Niin ikään karpalot ja ties mitkä muut suomarjat ovat jääneet Äitini kotiseudulle, minne on kolmisen sataa kilometriä matkaa, mikä rauhoittaa kummasti. Mustikoista ja vadelmista siirrytään meillä melko suoraviivaisesti puolukoihin. Kesän jo loputtua saa palkinnoksi kuulaat syyspäivät ja napakat, hyvin säilyvät puolukat. Eiväthän ne sellaisenaan lapselle kelpaa, mutta määrällisesti niitä kuluu talvella silti ehkä eniten. Puolukoissa on asennetta. Olen opetellut syömään omani ilman sokeria. Kyllä minä nyt sen verran kovempi olen. 

Parina viime vuonna olen hoitanut marjastusta vain vasemmalla kädellä, enkä silläkään täysipainoisesti. Pakko se on myöntää, että Tinttana vie osansa ajasta varsinkin, kun asuu lähiössä eikä metsässä, missä keräämistä voisi harjoittaa vaikka päivittäin siinä ohimennen. Tinttanan ihanat isovanhemmat ovat kuitenkin pelastaneet meidät. Marjaa on kertynyt taas ämpärikaupalla ja saatamme näin ollen selviytyä tämänkin talven yli. Tosin kiitollisuuden tunne tuntuu välillä olevan molemminpuolinen - Äitini väittää, ettei enää jaksa roskia kaikkea, mikä vaatii päästä metsästä mukaan ja pakastinkin on täynnä. Tämän jälkeen on pakko käydä vielä vähän. Ja vielä kerran. Ja voihan sitä käydä vain katselemassa. Ja ottaa muovipussin taskuun ihan vain varalta. Kun siellä metsässä on niin mukavaakin.

Mikä?

Sitä luulee olevansa kaikessa rauhassa iltapuurolla, kun toinen kääntää yhtäkkiä mikä-vaihteen silmään. "Missä on kyynärpää? (tässä) Mikä on käsivarsi? (tämä) Mikä on kämmen? (tämä) Mikä? (no tämä) Mikä on kämmen Äitillä? (tämä) Mikä on kämmen tässä kädessä? (no tämä) Mikä on kämmen tässä kädessä? (tämä näin) Mikä tämä on? (rieskan sisus) Mikä on sisus? (se on jonkin sisällä oleva eli sisusta) Mikä on sisusta? (no se siellä rieskan sisällä) Millainen tämä on? (litteä) Millainen tämä on? (isän tekemä) Mikä on tämän tehnyt? (isä teki ne) Mikä rieska tämä on? (kasvisrieska) Mikä? (se on tehty siitä kasvissosekeiton lopusta)"

Sitten sitä selviää puurosta ja rieskasta ja saa palkinnoksi vaihteeksi huomattavan kehittyneen kysymyksen: "Olekkos huomannut, että tuossa pyykkikoneessa on kaksi e-kirjainta? (no enpä ollut huomannut! Sen koneen nimi on Siemens ja kyllä siinä on tosiaan kaksi e-kirjainta -- avaapas se suu nyt kunnolla) Miltä Äiti pyysi apua? (äiti sanoi, että avaapas se suu) Mitä apua Äiti pyysi? (ei äiti pyytänyt apua) Vielä voi vähän leikkiä? (eikun nyt mennään laittamaan yöpuku)"

"Mikä vaippa nyt on? (lipunkuvavaippa) Isä on tämän vaipan ostanut? (joo) Mistä Isä on tämän vaipan ostanut? (varmaan Länkkäristä) Onko Isä ostanut tämän k-kaupasta? (joo varmaankin on) Mistä k-kaupasta Isä on tämän ostanut? (no sieltä Länsiväylä-kaupasta) Mikä vaippa tämä on? (lippuvaippa)"

"Mikä tämä on? (siinä on ne viisi kontiaista) Onko tämä mäyrä? (eikun myyrä) Mikä tämä on? (haluatko sinä, että äiti lukee tätä?) Joo. (kuusi karitsaa syö ruohoa) Mikä? (olisitko hetken hiljaa, että äiti voi lukea)"

Viimeiset mikät ovat mukavia vastata. Käydään vielä läpi, keiden kanssa voi leikkiä huomenna hoidossa, kuka on vanhin, millä pyörällä aamulla mennään - tämä keskustelu tosin jää vielä hieman auki - ja keitä oli tänään pihalla. Kun valo sammuu, mikätys loppuu minuutissa. Onnea vain Nukkumatille.

Babboe-pyörä

Nyt se on meillä, nyt se on totta! Nyt loppui jatkuva laina-auton ruinaus ja bussin odottelu. Nyt loppui asioiden hoitaminen hikipäässä puhisten ja rattaiden työntely. Nyt on Babboe-pyörä! On sähköt ja on suojamökki. On moottorissa vääntöä ja ihailevia katseita. On cooleinta ikinä. Nyt voi ajella huvikseen pidempää reittiä. Nyt voi ostaa, mitä huvittaa, koska kyytiin mahtuu. Nyt voi nauttia pyöräilystä - jopa minä, jolle pyöräily on ollut ikävä ja työläs pakollinen toimitus paikasta toiseen siirtymiseksi.

Kaksipyöräinen Babboe city mountain eli Babboe-pyörä saapui luoksemme noin kuukausi sitten. Viime kesänä noussut laatikkopyöräkuume tuotti tulosta. Taisi olla edellistalvi, kun teimme myös laskelmia siitä, paljonko auton ylläpito maksaisi kuukausittain - enemmän kuin mitä meillä olisi ollut vara ympäriinsä ajeluun sijoittaa. Niin ja bensiinit päälle. Kyllähän tämäkin ihan iso sijoitus ja hankita oli, mutta sen kuin pistää töpselin seinään ja taas on virtaa. Lämmin tallikin löytyy heti ulko-oven vierestä näin kerrostalossakin.

Tarakka odottaa vielä oikeita ruuveja saapuviksi ja "mökki" eli matkustamon sadekatos on kuvan oton jälkeen väliaikaisasennettu niin ikään oikeita ruuveja odotellen. Muutoin toimitus oli sujuva eikä pyörä myöhästynyt alkuperäisestä arviosta paljoa. Vaikka jokainen laatikkopyörää odotellut varmasti tietää, kuinka pitkiä alkukesän päivät ovat, jos toimitus ylipäätään myöhästyy.

Meidän Babboe on ollut toistaiseksi kevyt ja ketterä käyttää. Pääasiassa kaupunkiajossa on pienellä ennakoinnilla pystynyt liikkumaan sujuvasti. Paitsi silloin, kun arvoisat kanssaihmiset kokevat liian työlääksi kääntää katsettaan ympärilleen edes silloin, kun joku soittaa kelloa takana. Voin nähdä ajatuskuplan: "kyllähän tuosta pyörä mahtuu" yhdistettynä näennäiseen väistöliikkeeseen, mutta päätä ei viitsitä kääntää. Rehellisen äimistyneenä joudun toteamaan, että näitä ihmisiä liikkuu vapaana useita. Tosin laatikkopyöräilijähän ei kiilailupelissä heti jää jalankulkijan kanssa kakkoseksi. Massaa nimittäin löytyy. Mutta kun en tahtoisi naarmuttaa paneleita mokomilla taulapäillä.

Naapurin täti kysyi, nouseeko sähköavun kanssa palokunnan mäki. Tähän saatoin vastata, että hyvin nousee, kun Harjullekin päästiin ajamalla. Tinttana oli ystävättärineen kyydissä, kun polkaistiin vesitornille. Hyvin nousi sinnekin. Tosin pakko oli, koska en halua tietää, millaista tuota ruhjaketta olisi taluttaa niin jyrkkää rinnettä.

Muutoinkin viikoittainen liikkuma-alamme on kasvanut usean kilometrin säteellä. Siis sellainen liikkuma-ala, jota tulee käytettyä tarpeen mukaan matalalla kynnyksellä ilman bussia tai Vaarin tai Mummin autoa. Kaksivuotiaan kanssa ei enää juuri rattaitakaan tarvita. Minne on liian pitkä matka Puky-pyörällä, voi mennä Babboella. Ja nämä merkkinimityksethän ovat vakiintuneet meillä käyttöön Tinttanan aloitteesta. Lapsi ei vielä aina erota punaista oranssista, mutta pyörämerkit kyllä tulee sujuvasti.

Yksi hauskimpia asioita pyörässä on toistaiseksi ollut lähes aina varma puheenaihe. Jyväskylässä kyllä liikkuu laatikkopyöriä, mutta ei vielä niin paljoa, etteikö se herättäisi huomiota. Yhdeksän ja puoli kertaa kymmenestä varsin positiivista huomiota. Ei, sitä ei ole vaikea ajaa, kun tottuu (tavallinen pyörä on muuttunut sen sijaan ihmeellisen huteraksi ja kevytrakenteiseksi hullunkurisine ajoasentoineen). Ei, se ei ole mopo, vaan sähköä saa vain polkiessa. Kyllä, kyllä se maksoi enemmän kuin halpa auto. Kyllä, lapsi istuu kyydissä hyvin mielellään. Mutta montako käyttökuukautta sillä on vuodessa? Sen saa syksy näyttää.

Syntymäpäivä - taas

Kuten vuosi sittenkin, myös eilen oli syntymäpäiväni. Nyt vain täytin yhden vuoden enemmän. Viimevuotinen syntymäpäivä näyttää olleen suorastaan fanfaarinen tämänvuotiseen verrattuna, mutta sattuihin syntymäpäiväni tällä kertaa jälleen juhannuksen jälkeiselle sunnuntaille (kuten myös silloin, kun saavutin täysi-ikäisyyden), mikä saa melkein unohtamaan koko asian. Mutta voin sentään muistaa sen, että pääsimme vihdoin ajamaan uudella laatikkopyörällä Viitaniemeen syömään jäätelöä ja läträämään järvessä. Jäätelöt kulkivat kylmälaukussa, jonka vihdoin sain aamulla hankituksi. Ehkä ensi vuonna on taas jännempää.

Tein vuosi sitten kirjoituksessani jonkinasteisen lupauksen yrittää muistaa kanssaihmisten syntymäpäiviä paremmin kuin ennen. Edes vähän. Face-onnittelun verran. Ja kyllä olenkin onnitellut! Ja samalla unohtanut monta hyvääkin ystävää. Eniten harmittaa, että ohitin Serkkujeni kolmikymmenvuotissyntymäpäivät aivan tyystin asiaa tajuamatta ennen kuin myöhemmin.

Mutta parahimmat Te, joiden merkkipäiviä en noteerannut mitenkään, olen todennäköisesti ajatellut teitä joinain muina päivinä. Ehkä muistan teidä ensi kerralla. Tai ehkä en. Paria ystävää lukuunottamatta toivotankin kaikille tänään oikein hyvää syntymättömyyspäivää! Niistä koostuu kuitenkin suurin osa elämästä.

Mainio tyyppi

Lapsi makaa vatsallaan eteisen matolla ja nuolee lattiaa. "Yäk!" sanon minä. "Tää maistuu hyvältä." sanoo hän. Sitten puhe taantuu hetkessä vuoden ja lapsi alkaa juosta alasti ympäriinsä huutaen "ti ti ti ti ti ti ti!" pudotellen samalla juuri eteisen penkille kasaamiani tavaroita. Kun toimitan hänet sekoilemaan omaan huoneeseensa, alkaa valojen räpsytys ja sama "ti ti ti ti ti ti ti!" jatkuu. On jo kiire saada lapsi ulos; kello on melkein yhdeksän aamulla ja lapsi täyttää kohta kaksi vuotta.

Minua epäilytti lapsen saamisessa kaksi asiaa: miten pientä vastasyntynyttä osaa käsitellä, jos se on kovin pieni ja miten koskaan voin kestää parivuotiasta rasitusapinaa kotonani. Ensimmäisestä selvisin sillä, ettei vastasyntynyt onneksi ollutkaan kovin pieni, mutta jälkimmäinen on vielä hieman kysymysmerkillä. Arvelin, että lapseen on siihen mennessä syntynyt niin vahva kiintymysside ja tottumus, että ei haittaa, vaikka siitä tulisi joksikin aikaa järjetön riiviö. Ja näinhän se onkin.

Mutta silti minua hieman epäilyttää, mitä tapahtuu, kun se kaksi vuotta oikeasti tulee täyteen. Toistaiseksi on kuitenkin vain paineltu jokaista ulottuvilla olevaa nappia, levitetty kukkamultaa, syöty ulkona kaikkea, mikä jäi viime kesänä kokeilematta, piirretty Äidin kynillä, viskottu Äidin puhelinta lattialle, lyöty, potkittu, älämölötty, revitty kirjoista sivuja, heitelty ruokaa, heitelty astioita, kaadettu maitoa pöydälle (näitä hän harrastaa provosoimismielessä, ei siksi, ettei osaisi yleensä syödä oikein siististi), heitelty tavaroita biojätteeseen, heitelty tavaroita vessanpönttöön, karkailtu ulkona ja ajettu Puks-autolla pienempien lasten päälle. Ja jos kaikki ei toimikaan väärällä hetkellä juuri niin kuin neitiä sattuisi miellyttämään, alkaa valitus ja huuto. Viimeksi eilen piti syödä jäätelöä itku silmässä, koska Äiti sekoitti sitä väärällä tavalla vadelmiin.

Onneksi lapseni on tavattoman älykäs ja hyvällä huomiokyvyllä varustettu. Hän myös ottaa mielellään osaa kodin töihin. Tänäkin aamuna hän teki makuuhuoneessamme terävän havainnon ja oikean johtopäätöksen: "On pölyä täällä. Pitääs vaamaan imu'oi'a. Kohta vaamaan otetaan imu'i." Joudun kyllä myöntämään, että edelleen on pölyä täällä - ei otettu imuria. Eilen illalla hän puolestaan olisi mielellään lähtenyt mukaani palstalle. Puolisoni laittaessa jo iltapuuroa Tinttana ajeli Puks-autollaan ja kertoi: "Mää meen paalstalle. Mää ajaan Puks-autolla paalstalle." Kyllä, lapseni on toisen polven keskisuomalainen ja kotoisin Jyvääskyläästä. Tämä huomio onkin huvittanut minua kovasti varsinkin nyt, kun puheeseen on alkanut ilmaantua muitakin yksikön persoonia kuin kolmas "Ei'i", kuten hän itseään nimittää.

Tinttanalla on myös huumorintajua. Hänen suosikkivitsinsä on se, että paidassa on tiikeri. Juttu alkoi siitä, kun siskoni toi tuliaisena t-paidan ja legginsit, joissa on kirahvin kuvia. Kysyttäessä, mikä eläin paidassa on, Tinttana vastasi "Tiike'i!" ja nauraa rätkätti päälle. Tämän jälkeen missä tahansa paidassa saattaa olla "Tiike'i!" ja kovaa naurua. Viehättävänä persoonana hän osaa repiä hupia myös omista vajavaisuuksistaan, kuten puheesta puuttuvista konsonanteista. Esimerkiksi l-kirjain korvataan toistaiseksi k:lla. Näin ollen Äidillä on varpaissa "kynsikakkaa" (ja naurua päälle). Mietinkin, voisiko lapsi päästä älläkouluun ennen ärräkoulua.

Hyvä mielikuvitus on alati joustamattoman optimismin lähde. Puistossa on varmasti juuri se kaveri, jonka kanssa tekisi mieli leikkiä. Kotoa löytyy varmasti se hyödyke, jota tekisi mieli. On paljon asioita, joita voi vain toivoa ja joihin tulee itse sanottua jotain epäilevää tyyliin "en tiedä, onko niin; täytyy katsoa, mutta voi olla, ettei ole niin". Tähän Tinttana vastaa poikkeuksetta "kyllä on; on vaamasti". No, joskus on, toisinaan taas ei. Tai ehkä onkin, mutten vain itse tajua sitä. Toissapäivänä Mummi oli tulossa Serkun kanssa käymään ja Tinttana odotti koko päivän niin, ettei meinannut housuissaan pysyä. "Mummi ja Serkku tulee kohta. Mummi tulee alaovesta. Mummi ja Serkku ja norsu tulee ovesta." Hetkinen? Ei. Paitsi tänään sitten lounaalla muisteltiin sitä, kun Mummi ja Serkku kävi ja "oli noo'su mukana". Toisaalta myös puistossa oli kerran kenguru ja keskustassa "nähtiin" poni.

Mainio tyyppi, luonnehti Kälyni Tinttanaa. Ja onhan se. Kohta kaksivuotiaalla lapsellani on kolme asetusta: "mainio tyyppi", "riiviöapina" ja "nukkuu".

Parveke

Nyt ei pupup*rkele syö mun herneitäni. Kiitos parveke!

Jotkut sanovat kuisteja parvekkeiksi. Mutta oikea parveke on kuin ulkoinen parvi: se on irti maasta. Sehän on koko parvekkeen idea. Meidän parvekkeemme on maasta katsottuna neljännessä kerroksessa eikä sinne pääse jänis sen enempää kuin tavallinen oravakaan. Tai ainakaan en usko kenestäkään oravasta sellaista, vaikka se teoriassa varmaan jonkun mielestä olisi mahdollista. Lintuja parveke ei tunnu kiinnostavan. Ainakin viime talven pakksilla siemenet ja läskit saivat roikkua parvekkeella koskemattomina. Tietysti turvonneet herneensiemenet ovat asia erikseen, mutta saattaa olla, että laatikko peittyy huomenissa harson alle. Ihan vain varmuuden vuoksi. Niin monta kertaa olen menettänyt valtaosan sadosta muille palstalla.

Olen kasvanut talossa, jossa on parveke. Oikea parveke. Oli meillä kuisti ja etupiha ja takapiha ja pihakasveja ja -kukkia ja kaikkea, mutta parveke oli asia erikseen. Parvekkeella kasvoi laatikossa petunioita. Ne olivat yleensä vaaleanpunaisia tai violetteja. Äidilleni ei näissä kukka-asioissa riittäneet tavalliset penkit, kuistin ruukut ja saint-pauliat ikkunalaudalla, vaan joka kesä piti olla vielä parvekelaatikkokin. Ja mielellään amppeli lisäksi. Siitä saattoi sitten rapsia kuihtuneita kasvustoja pois ja uusia kukkia versoi tilalle.

Minulle riittää pelkkä parvekelaatikko. Siitä voi saada onnistumisen kokemuksen: minäkin olen hyvä jossain. Jostain syystä tietyt kukat vain nauttivat parvekelaatikoista. Kuten petuniat ja viimekesäiset krassit. Minun parvekkeellani ne mieluiten ryöppyävät yläkylläisesti niin, että odotan, milloin naapurit alkavat huomautella. Jos joku niin tekee, niin tulkitsen sen oikopäätä yhtään epäröimättä silkaksi kateudeksi. Kukkia on yleensä tullut niin paljon, etten kertakaikkiaan saa kaikkia vanhoja nypittyä pois, vaikka suorittaisin rituaalin joka ilta. Olkoon tämä kesä tekemättä poikkeusta. Kiitos Kälyni kylvämisen ja Äitini koulimisen, taimet ovat jo melko hyvällä mallilla. Omani melkein unohdin kylvää.

Parvekkeelle on yleensä vaikea tunkeutua ulkopuolelta. Tämä tekee siitä mahdollisimman yksityisen ulkoilma-alueen. En halua omalle parvekkeelleni laseja muutamista syistä. Ensinnäkin haluan säilyttää parvekkeen pihamaisena saarekkeena enkä tehdä siitä kasvihuonetta. Toisekseen en halua yhtään ylimääräistä lasia pestäväksi ja huollettavaksi. Parvekkeelle sataa vettä ja siellä on iltaisin kylmä. Parvekkeelle lentää roskia ja siellä tuulee. Parvekkeelle paistaa aurinko ja siellä voi polttaa itsensä, jos on oikein joutilas. Lasit sulkisivat ulkomaailman ulos vähintäänkin potentiaalisesti. Ja juuri ulkoilman ja yksityisyyden yhdistelmässä on parvekkeen hienous.

Lapsena ihailin Veljeäni, joka osasi ilman apukeinoja kiivetä maasta omakotitalon parvekkeelle ja päin vastoin. Se oli kuin taikuutta. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että se oli lähinnä fyysistä voimaa ja ketteryyttä, mutta sehän se taikuutta onkin. Kerran kiipesin avoimen parvekkeenoven kautta sisään itsekin koulun jälkeen, kun avaimet olivat jääneet kotiin. Siinä ei ollut taikuutta. Raahasin pihakeinun parvekkeen alle ja pungersin itseni ylös sen päältä. Ylipainoiselle teinitytölle siinä oli kyllä fyysistä voimaa ja ketteryyttä sikäli, että saatoin olla hiljaa ylpeä itsestäni pitkän aikaa. Parvekkeelle ei noin vain tunkeuduta.

Tänä kesänä laitoin vihdoin elämän niinsanotusti risaiseksi ja hassasin rahaa ihan kunnolla: ostin amppelimansikan! Ja siinä on punaiset kukat. Mitä hullutusta mansikalta. Tomaatit eivät meidän nykyisellä parvekkeellamme oikein tyydyttävästi menesty, kun aurinkoa on vain puoli päivää, mutta katsotaan, mitä sanoo mansikka. Kaikkea sitä.

Opintolaina

Ensin olit ajatuksena arveluttava, kerrassaan pelottava ja vastenmielinen, kuitenkin kiehtova mahdollisuus. Sitten tarvitsin uudet housut ja Sinusta tuli osa elämääni.

Näimme yhdessä Moskovan, Rooman ja Petroskoin, kävimme laivalla, vierailimme Budapestissa. Söimme ulkona ja sisällä. Joimme, juhlimme ja verkostoiduimme. Teimme ekskursioita ja sivistyimme. Olit mukana ostoksilla; talvitakki, talvikengät - Sinun kanssasi minun ei tarvinnut palella.

Pikkuhiljaa huomaamatta suhteemme muuttui. Talous kääntyi ja pankki tarvitsi tukeani, jota annoin kitsaasti välttelemällä kaikkia vältettävissä olevia uusia palvelumaksuja. Minä kävin töissä, paikkasin niitä farkkuja, jotka olin kanssasi hankkinut ja olin iloinen hyvälaatuisesta talvitakista, joka kesti aikaa. Opin enemmän, suoritin opintoja vähemmän. Niin tärkeä kuin olitkin, en halunnut Sinua enää elämääni. Ei yhtään erää lisää. Jokaisesta palkasta summaa pienemmäksi. Edes vähän.

Minä kävin töissä pätkä kerrallaan. Päivä, viikko, kurssi kerrallaan maksoin takaisin vähä vähältä. Moskova, Rooma ja Petroskoi eivät kadonneet muistoista. Takki kului, mutta verkostot kantoivat sosiaalista hedelmää. Kasvoin ja opin. Opintoja tein silloin, kun ehdin. Valmiiksi ne tulivat, kun viimein oli pakko.

Olit mielessä, kun valmistuin ja jäin työttömäksi. Pankki onnitteli järjettömällä vuosia kestävällä maksusuunnitelmalla, jossa palvelumaksut ja korot olivat hukuttaa Sinut varjoonsa. Kiitin järjestämällä asian niin, että pankki sai tulla toimeen ilman minun tukeani.

Olit mielessä, kun ostimme oman kodin. Olit mielessä, kun lapseni syntyi. Olit mielessä joka kuukausi tukimuodosta riippumatta. Sinun ansiostasi ja Sinusta huolimatta ei minulta mitään ole puuttunut. Ei mitään, mitä ilmankin olen hyvin pärjännyt.

Tänään jätämme hyvästit. Kymmentä vuotta yhteistä elämää ei ehtinyt tulla täyteen. Kymmenen tuhannen haamurajaa et myöskään ehtinyt rikkoa. En voi sanoa jääväni Sinua kaipaamaan. Enkä usko Sinua unohtavani.

Jää hyvästi, Opintolaina.

Lisää kakkuu - heti!

Täydennyksenä edelliseen kirjoitukseen Kakkuu kuvamateriaalia. 

 Siivotessani Puiston leluvarastomökkiä löysin jopa viisi eri väristä reikäkakkumuottia. Lisäksi mökissä on korvollinen erilaisia muotteja, laatikolliset lapioita, siivilöitä, erilaisia työkoneita sun muita ämpäreitä. Näistä tinttana valitsi hiekkalaatikolle mukaan parin lapion lisäksi keltaisen kakkumuotin, vihreän kakkumuotin ja vaaleanpunaisen kakkumuotin. Minä valitsin vihreän ankkamuotin, jonka sain lopulta ottaa mukaan leikkiin vastalauseista huolimatta. Kakkumuotilla tein tietysti tiikerikakkua:

Ja tässä taitaa tulla blogini ensimmäinen leivontaresepti: 

Tarvikkeet: 

märkää hiekkaa 

kuivaa hiekkaa

kakkumuotti

lapio tai vastaava

lautanen

Työohje:

 Hämää lapsesi tekemään jotain muuta sillä aikaa, kun haalit itsellesi vaalenpunaisen kakkumuotin ja mieluiten tasapohjaisen lapion. 

Täytä kakkumuotin pohja märällä hiekalla.

Lisää sitten varovasti kerros kuivaa hiekkaa. Kerroksen tulee olla näkyvä, mutta ei liian paksu, jottei kakku romahda. 

Täytä loppu tila taas märällä hiekalla. 

Tiivistä hiekka muottiin taputellen lapiolla ja kumoa lautaselle. 

Jos olet lapsi tai taikauskoinen - tai pakkomielteisesti kaavoihin kangistunut - lausu asiaan kuuluva loitsu. Nosta sitten muotti varovasti. 

Mikäli haluat ikuistaa teoksesi valokuvaan tai muutoin säilöä sitä hetken, tulee tässä vaiheessa olla valmiina: levitä kädet suojelevasti kakun ympärille ja huuda "älä koske älä koske ei saa hajottaa!!!" Varmuuden vuoksi voit myös siirtää tuholaisia kauemmaksi. Älä kuitenkaan odota liikoja.

Kun olet onnistunut tekemään yhden tiikerikakun, on syytä varautua nopeaan haastetason nostoon. Tässä yleisön pyynnöstä syntynyt tiikeriankka. 

Kakkuu

On hienoa, kun lapsi on jo niin iso, että salaa syömisen sijaan jäätelöä voi syödä yhdessä. Kokemus floppaa vain siinä vaiheessa, kun toinen oman annoksen syötyään alkaa pyytää lisää ilman pienintäkään kiitollisuuden häivää. Tai ei siinä vielä mitään, saahan sitä pyytää, mutta kun kielteistä vastausta seuraa melkein itku silmässä esitetty vaatimus saada kakkua, ei voi kuin hämmentyä. Jotta asiasta voisi olla varma, pyytää hän ensin tiikerikakkua ja sitten banaanikakkua. Tällä kertaa tosiasiat musersivat alkavan kiukun: kun kakkua ei ole, niin ei ole. "Äiti hakee kakkuu pöydältä" ei auta, jos pöydällä ei ole kakkua.

Kun lumet sulivat, tulivat hiekkalaatikot esiin. Pahaa aavistamatta aloimme tehdä Tinttanan kanssa hiekkakakkuja. Sitten niiden tekoa alettiin kuivaharjoitella sisällä. Keittiön lattialta alkoi kuulua "älä tule huuno kakku". Ja sitten kakkua olikin jo kaikkialla. Välillä ulkona leivotaan sentään pullaa tai piirakkaa, mutta ihan on jo ikävä sitä, kun aiemmin talvella sain syödä mielikuvituspastaa kaikissa muodoissa - kuten juoda sitä kahvikupista. Alkaa tämä sokerimössö tulla jo yli.

Äsken luimme eläinkirjaa ja arvelin Tinttanan tuntevan hyvin villisianpoikaset. Kysymykseeni "mitäs nuo on?" sain kuitenkin vastaukseksi vain "kakkuu!".

Ja mistä tuo lapsi muka edes tietää, mitä kakku on?! Enhän minä ole leiponut edes joka viikko.

Kevättöminää

Minä pidän keväästä. On valoisaa ja lämmintä ja paljon positiivista tekemistä. Viimeisimmän täydellinen mielekkyys tietysti edellyttäisi, että olisi voinut viettää talven asianmukaista hiljaiseloa inspiraation palaessa säästöliekillä. Puolitoistavuotiaan maailmassa on aina kevät. Ja se nyt sattui olemaan tänä talvena minun todellisuuttani.

Eilen veimme Tinttanan uuden potkupyörän ensi kertaa ulos. Hiekasta siivottu suora tie oli heti menestys. Ensimmäinen alamäki mentiin "kovaa vauhtia! kovaa vauhtia!". Ja jokaista samankorkuista kaksipyöräistä vastaantulijaa pitää hetki katsella arvioivasti ja ajaa aivan vierestä. Pyörän ulos vieminen oli varsin mukava ja helppo kevättoimi ja siihen oli hauska tarttua. Toinen asia on se loputon talven jälkien siivoaminen kaapeista, ikkunoista, kukkaruukuista ja parvekkeelta.

Olen tänä vuonna tarttunut kevättoimiin myöhemmin ja vähäisemmällä innolla kuin ehkä koskaan ennen omaa taloutta asuessani. Väitän, että tämä johtuu juuri tuosta yllä mainitusta seikasta, ettei inspiraationi ole saanut rauhassa nukkua talven yli. Koko talven olen ulkoillut, harrastanut, askarrellut ja paskarrellut ja nyt sitten pitäisi jaksaa innostua valosta. Muistan, kuinka joskus edellisessä kodissamme levitimme vielä helmikuun puolella keittiön lattialle suojakankaan ja multapussin ja siivosin huonekasvit yhdellä kertaa. Puolisoni viimeisteli tällöin laudaturseminaariaan. Nyt hän tekee väitöskirjaansa ja minä olen saanut huhtikuun poulivälissä yhden kituvan appelsiinipuun vaihdettua isompaan ruukkuun. Ja senkin melkein unohdin kastella.

Kevättyöt ovat kavalia. Kun syksyllä suoritetaan vastaava rulianssi talvi- ja kesävaatteiden, puutarhatyökalujen ja siivouksen kanssa, kaikki laitetaan lepoasentoon. Polkupyörän hajonnutta rengasta ei ole mikään pakko saada kuntoon, koska ei sillä talvella kuitenkaan tulisi ajettua. Jos parvekkeelle jää kasvimaan jäljiltä huuhtelemattomia ämpäreitä, eivät ne siellä ketään häiritse. Pölyinen ikkuna on aivan se ja sama, koska pimeä tulee ikkunan kirkkaudesta riippumatta. Esille otetaan korkeintaan kynttilöitä, joilla ei sitten kerrassaan edes voi tehdä mitään kovin työlästä.

Mutta entä sitten kevättoimet! Se pyörän rengas pitäisi nyt oikeasti saada kuntoon ja ne mutaiset ämpärit ovat siellä parvekkeella odottamassa palstalle viemistä. Esille kaivetaan työkaluja, työvaatteita ja aurinko riekkuu ikkunassa osoittelemassa jokaista pölypipanaa - ne pitäisi pestä pois, jotta aurinko voisi paremmin näyttää myös sisällä piileskelevät siivottomuuden saarekkeet. Ja olisihan se mukava kasvattaa edes joitakin taimia, että olisi sitten kesällä mitä kastella ja kitkeä. Kevättoimet synnyttävät vain lisää työtä ja silti niitä tehdään vuodesta toiseen innokkaasti hypellen kuin typerät vasikat, joista kuitenkin tulee isona vain pihviä.

Mutta on se appelsiinipuun ranka kyllä nyt kivannäköinen siinä uusien pintakiviensä keskellä. Sydän ihan keveni, kun ei tarvitse enää tuntea huonoa omatuntoa toisen ahdingon takia. Altakasteluruukussa sen pitkään jatkunut liika kuivuus ehkä korjaantuu oikeasti. Vaihdoin mullat parvekkeella, joka on lämmennyt jo sikäli, että siellä voi työskennellä hetkittäin sisävaatteissa. Lakaisin lattialle tippuneet mullat pois. Ja kuin huomaamatta, aivan vahingossa, lakaisin samalla kuivuneet lehdet, laitoin viimeisen villakangastakin tuulettumaan ennen komeroon laittoa, tein huomioita vielä ennen kesää tarvittavista toimista ja laitoin uudet pyykit ulos kuivumaan. Ja tulin huijatuksi taas mukaan tähän kaupunkilaisen versioon vuotuisesta työkierrosta.

Ja ei, en haaveile omakotitalosta.

Maito

Meillä juodaan maitoa. Paljon. Minä juon maitoa, Puolisoni juo maitoa, Tinttana juo maitoa ja Tinttanan kaikki leluotukset juovat mielikuvitusmaitoa tuttipullosta. Otuksia lukuunottamatta juomme maitomme yleensä lasista. Pienestä Aino Aalto -lasista, isosta kartio-lasista, halvasta tuoppilasista tai Siskon vanhasta jalkalasista. Juomme maitoa kahvikupista, murokulhosta tai teemukista. Maitoa on ruoassa, aamupuurossa, rieskassa ja smoothiessa. Juomme maitoa ruoan kanssa, välipalalla, lenkin jälkeen ja rusinoiden kera. Maito on aina lopussa, muttei koskaan pilalla.

Haaveilen sellaisesta vedehapotuslaitetyyppisestä maitokoneesta, jolla voisi tehdä maitoa itse kotona. Toistaiseksi sellaista kutsutaan lehmäksi eikä meillä ole tällä hetkellä - tai ikinä - tilaa lehmälle. Näin ollen ostamme maitomme kaupasta. Kannamme maitoa kotiin niin paljon reppuun tai kassiin mahtuu aina, kun olemme kaupassa. Usein käymme kaupassa vain pelkän maidon takia, kuten tänäaamuna. Ja toissailtana. Ostamme maitoa kaikista kaupoista, joita lähellä on. Ja niistä kaikista ostamme eri maitoja.

Kun minä olin pieni, oli olemassa sinistä maitoa ja punaista maitoa. Meillä juotiin sinistä, mutta mummolassa punaista. Ja siinä koko tarina. Nyt ostamme säännöllisesti ainakin kolmea erilaista maitoa, joihin ei ole laskettu ruoanlaitossa tai erilaisissa tilaisuuksissa välillä käytettäviä kevytmaitoja, punaisia maitoja, uht-maitoja, ykkösmaitoja ja laktoosittomia maitoja. Keskisuurista ketjumarketeista ostamme ketjujen omia maitomerkkejä, koska ne ovat edullisimpia kotimaisia maitoja olematta epäilyttäviä "maitojuomia". Nämä litran purkit toimivat myös toistaiseksi perinteisen pahvipurkin tavoin ilman ärsyttäviä korkkeja. Monelle liikuntarjoitteiselle kierrekorkit ovat varmasti hyvin tervetulleita, mutta itse en niistä pidä - meillä auotaan ja suljetaan maitopurkkia koko ajan ja taitellaan jatkuvasti tyhjiä pahvinkeräykseen, jolloin korkki on vain tiellä.

Tinttana noteeraa aina, mitä maitoa kulloinkin on pöydässä. Toisen ketjuliikkeen maitopurkista täytyy lukea erilaiset merkinnät ja logot osoitetussa tahdissa. Toisen purkin kyljessä taas on maitokoira "hau hau". Yritän aina näyttää sitä puolta purkista, jossa on selvä piirretty lehmä, mutta koira on kiinnostavampi. Ehkä siksi, että se on hyvin kiehtovasti kuvattu. Niin kiehtovasti, ettei sitä jokainen koiraksi tunnistakaan.

Pieni lähikauppamme on jostain syystä poistanut ketjumaidon valikoimastaan, joten sieltä ostamme korkillisia jättiläispurkkeja perinteiseltä kotimaiselta tuottajalta. Nämä möhkömaidot ovat Tinttanan mielestä tyttömaitoa, koska purkin kyljessä tyttö syöttää lehmää. Ja sieltähän se sitten löytyi lähisukulaisten luota kyläillessä: poikamaito. Purkin kyljessä poika joi maitoa lasista ja näin saatiin tämäkin sukupuolikysymys jonkinlaiseen heteronormatiiviseen tasapainoon.

Että kiitos vain kaikille, joilla on kotona tilaa niille lehmille.

Nukahtaminen

Olen kuullut, että joidenkin ihmisten on vaikeaa nukahtaa. Sen täytyy olla aivan hirveää. Itse en juurikaan aiheesta ymmärrä, mutta tunnen myötätuntoa ja kunnioitusta. Kunnioitusta siksi, että minun on hyvin vaikeaa kuvitella, kuinka itse pystyisin edes elämään pidemmän päälle sellaisen vaivan kanssa - tai ainakaan elämään ja toimimaan millään tavalla rationaalisesti. Olen myös kuullut, että joidenkin lasten on vaikeaa nukahtaa. Tämänkin täytyy olla kaikille asianosaisille hirvittävä tilanne ja olen suuresti kiitollinen, että kokemukseni asiasta on hyvin vähäistä.

Minulle nukkuminen on aina ollut helppoa ja uni on keskeinen osa elämääni. Ilman sitä minusta tulee yleensä tilanteesta riippuen joko inhottava räyhänhenki tai järjetön rasitusapina. Pyrin välttämään kumpaakin. Keskimäärin nukkuminen on parasta heti keinumisen jälkeen. Nukahdan yleensä niin, että menen sänkyyn pitkälleni, sammutan valot ja suljen suuni. Nukkuessa elän toista elämääni. Luon maailmoja, ihmisiä ja tilanteita. Käyn sotia, työskentelen mielenkiintoisissa olosuhteissa, kohtaan erilaisia ihmissuhteita, kärsin valinnanvaikeudesta valtavissa myymälöissä ja matkustan ajassa ja paikassa. Yritän parhaani mukaan pitää tämän toisen elämän erossa primäärielämästäni, mutta joskus se on haastavaa.

Ylpeydekseni olen saanut huomata, että lapseni on perinyt tai oppinut taidon nauttia nukkumisesta ja nukkumaan menemisestä ainakin jossain määrin. Viime aikoina nukkumaanmenosta on tullut jokapäiväinen leikki. Tinttana tapaa mennä lattialle, sohvalle tai sänkyyn pötkölleen, missä hän joko peittelee itse itsensä tai pyytää peittoa. Peittopyyntöä seuraa usein pyyntö lukea Tiitiäisen satupuuta. Muskarissa on nyt pari kertaa laulettu kaikkien tuntemaa leikkiä Karhu nukkuu. Kun muut lapset eilen peittelivät lelunallet huiveilla, Tinttana meni piirin keskelle pitkälleen ja peitteli nallen lisäksi itsensä. Myös puistossa voi ottaa pieniä lepohetkiä ja heittää pitkäkseen kulloinkin mieleiseksi koettuun paikkaan tai talvisaikaan pulkkaan. 

Tinttanalla on myös monenlaisia nukahtamisstrategioita. Äsken kävin peittelemässä hänet päiväunille ja totesin tänään käytetyn Tukahduta isesi uneen -strategiaa; sen sijaan, että antaisi kehon rentoutua peiton lämpimään, voi peiton kääriä pään ympärille niin, että keho voi nauttia huoneilman raikkaudesta, mutta pää estyy saamasta turhia ärsykkeitä. Tämä nukahtamistapa on yksi keskeinen syy siihen, että minä tai puolisoni käymme tarkistamassa Tinttanan nukkumistavan aina nukahtamisen jälkeen ja tekemässä tarvittavat korjaukset pidempää unta ajatellen.

Joskus pienempänä Tinttanakin käytti monille vauvoille jossain vaiheessa tavallista Huuda itsesi uneen -strategiaa, mutta tyypillisempi hänelle oli kevytversio: Parkaise itsesei uneen. Tässä nukahtamistyypissä ei tarvitse huutaa suoraa huutoa kauaa, vaan voi mökeltää sängyssä ja alkaa parkua vasta juuri ennen nukahtamishetkeä. Yleensä nukahtamisparkaisu hiljenee ikään kuin kesken. Nyt isompana tästä on kehittynyt Pälpätä itsesi uneen -strategia, jossa nukahtaja höpöttää mitä tahansa osaamiaan sanoja tai sanan osia, kunnes vain hiljenee. Samalla voi luoda itselleen mielekkäitä mielikuvia, hokemalla esimerkiksi "kakkuu, nam nam nam, kakkuu, nam nam nam" tai "mummii uimaa, mummii uimaa".

Toiminnallisempia menetelmiä ovat pinna- tai matkasängyssä toimiva Vedä rundia kunnes nukahdat -strategia ja laidattomaan sänkyyn sopiva Juokse pois kunnes nukahdat -strategia. Ensimmäisessä riekutaan ympäri sänkyä kunnes vauhti loppuu kesken ja uni ottaa vallan satunnaisessa asennossa satunnaisessa kohtaa sänkyä. Tähän liittyy sängyn tyhjentämistä kaikesta irtonaisesta, jolloin tarvitaan avustusta tärkeiden esineiden, kuten Harson saamisessa takaisin sänkyyn. Jälkimmäinen puolestaan työllistää avustajaa enemmän, koska siinä nukahtaja nousee pidemmin tai lyhyemmin väliajoin pois sänygstä ja pyrkii tyypillisesti ulos huoneesta. Avustaja paluttaa nukahtajan sänkyyn ja samaa toistetaan, kunnes päämäärä saavutetaan. Tämän jälkeen nukkuja saatta löytyä sängystä esimerkiksi poikittain vatsaltaan jalat reunan yli heitettyinä, jos uni on tullut kesken uuden sängystä poistumisen.

Näin keskellä aurinkoista arki-iltapäivää haluan toivottaa kaikille yleisesti kauniita unia, perhosia ja pörriäisiä, kuten Siskollani oli joskus tapana sanoa minulle yläsängystä (muistan kerran vastanneeni, että kauniita unia, perhosia ja roskapönttöjä, mutta en tarkoittanut tätä loukkaukseksi vaan ihan vain monipuolistamaan univalikoimaa). Yllä mainittuja strategioita saa vapaasti kopioida ja kokeilla, mutta en anna takuita toimivuudesta ainkaan isoilla ihmisillä.

Asfaltti

Lähdin eilen tavalliseen tapaani lenkille puoli kahdeksalta illalla. Päivä oli ollut aurinkoinen - tosin itsehän istuskelin tämän ajan keittiössä lukemassa ja odottamassa, josko lapseni suvaitsisi herätä, että pääsisimme ulos vielä, kun on valoisaa. Aurinko oli sulattanut huomattavan osan tien pinnasta ja loppu oli illalla uudelleen jäätynyttä loskaa. Sellaista, joka ratisee jalkojen alla tyydyttäväsi. Sulanut tien pinta ei ole sama kuin kuivunut ja siksi paljastunut asfaltti oli paikoin petollisen liukas. Mutta yhtä kaikki asfaltti oli jälleen tullut esiin!

Asfaltin saapuminen on kaupungissa ensimmäisiä kevään merkkejä. Keskustassa asfalttia voi tietysti tavata ympäri vuoden, mutta tässä kaupungissa sellainen keskusta-alue on huomattavan pieni ja täällä lähiössä jopa kaukainen. Asfaltti tarkoittaa lämpeneviä päiviä ja keveneviä kenkiä. Muistan sen tunteen, kun olen ala-asteikäisenä kävellyt sulaneelle asfaltille keväällä ensi kerran lenkkareissa. Minun koulumatkallani asfaltti paljastui aina ensin alikulkutunnelin keskivaiheilla -- ja sitten luonnollisesti aurinkoisissa mäissä niin kuin kaikkialla muuallakin. Tästä tunnemuistosta saan kiinni joka kevät ja olen myös vaalinut sitä erityisesti jokaisen vuoden näitä päiviä varten.

En ollut opiskellut montaakaan vuotta kaupungissa, kun otin ensi kerran osaa kirjamessuihin, jotka ovat taas ajankohtaiset viikonloppuna. En muista, mistä messuilla keskusteltiin tai mitä teoksia lähti mukaani, mutta muistan kevyet kevätkenkäni, jotka olivat ensi kertaa talven jälkeen jalassa. Muistan parkkipaikan valtavat lätäköt ja sohjokasat ja muistan, miten minun täytyi valita askeleni ennen kuin pääsin sisälle messuhalliin, missä kenkävalintani oli juuri oikea. Jonakin seuraavista vuosista ajoin kirjamessuille polkupyörällä hame päällä. Rantaraitin tuuli jääti nilkkoja, mutta kevätkengät olivat uudet ja ne huusivat päästä ulos. Näissä samoissa kengissä juhlin myöhemmin omat hääni - puolivahingossa toki, kun en vain tullut vaihtaneeksi varsinaisiin juhlakenkiin.

Tänä aamuna avoimelle asfaltille satoi uutta lunta. Mutta se oli kevyttä kevätlunta, joka ei enää kykene takertumaan kiinni vaan katoaa väistämättä päivän aikana. Maasta hohkava kylmä on alkanut haihtua. Se kylmä yrittää tarttua jalkoihin, joita ei suojaa paksu talvikenkä, mutta elävä ihminen on lämmin ja kevyt kevätkylmä joka päivä voimattomampi.

Talvi

Minä en pidä Talvesta. Uskoakseni tunne on molemminpuolinen. Talvi kiusaa eikä sitä pääse pakoon ellei sitten lähde oikeasti kauas.

Talvi tunkee sisään ikkunanraoista ja tekee sisäilmasta kuivaa, pattereista kuumat ja ikkunoista kylmät. Missään ei ole hyvä. Aina on pimeää. Ulkona on vaikea liikkua. On vaikea hengittää tai sitten on aivan märkää. Talvella ei kuulu olla märkää, mutta on silti. Kylmää, vaatteiden läpi ja ohi keholle pyrkivää jäätävää märkää.

Tai sitten on pelkästään kylmää, niin että keuhkot yrittävät epätoivoisesti viestiä aivoille, että olen väärässä paikassa tekemässä vääriä asioita. Tällöin täytyy pukea päälle vaatteita niin, että näyttää lopulta aivan typerältä pönkelöltä tai sitten on jostain kohtaa kuitenkin vähän kylmä. Tai voi tietysti pukeutua vaikkapa näyttävästi turkiksiin, mutta silloin tulee hiki, joka jäätyy heti, jos se pääsee pois sieltä vaatteen alta ja taas on märkää. Paitsi iholla, joka on kuiva. Aina vain kuiva koko raastavan talvikauden, vaikka sille tekisi mitä.

Joskus talvella käy niin onnekkaasti, että on niin sanottu pikku pakkanen. Silloin voisi liikkua suhteellisen vaivatta hengittäen suhteellisen kevyesti pukeutuneena - jos siis pysyy sitten koko ajan tosiaan liikkeessä. Mutta ei, koska Talvi on niin kakkapäinen sadisti, on pikku pakkasella yleensä liukasta. Ensin talvinen tie syö kerroksittain hiekkaa sulaen ja jäätyen ja sulaen ja jäätyen ja jättää sitten vielä jälkeensä irtonaisen pikkukivipäällysteen Kevään riesaksi.

Ja sitten te rakkaat talvi-ihmiset sanotte, että eikö ole ihanaa polttaa kynttilöitä ja nautiskella sisällä pimeinä talvi-iltoina. No ei ole. Siis absoluuttisesti ihanaa. Kyllä minä mieluummin nautiskelisin ulkona ja auringonvalossa. Niitä kynttilöitä poltetaan, jotta kestettäisiin sitä pimeyttä edes jotenkin. Ja sitten sanotte, että pikku pakkasella on ihanaa hiihtää. Siis hiihtää. Suksilla! Ilman talvea en usko, että kenellekään täysipäiselle ihmiselle olisi koskaan tullut mieleenkään sitoa suksia jalkoihinsa. Mutta hyvä, jos joku tykkää. Itsehän olen suorittanut oppivelvollisuuteni eikä minun tarvitse tehdä sitä enää. Ei ehkä enää ikinä. Ja se, jos mikä, on ihana ajatus: minun ei ole pakko hiihtää enää koskaan, jos en halua!

Helmikuuta on jäljellä enää vähemmän kuin viikko, vaikka tämän vuoden helmikuu on erityisen kettumainen ylimääräisine karkauspäivineen. Kenen hyvä idea on muuten ollut sijoittaa karkauspäivä helmikuulle? Tuolle kuukausien pahimmalle kiusankappaleelle, joka vain jatkaa talvea, mutta jonka aikana ei vielä uskalla uskoa kesän todella lähestyvän.

Tästä typeryydestä huolimatta olemme melkein selvinneet! Maaliskuu on ihan kohta ja silloin voi jo luottaa kevääseen ja alkaa varovasti nauttia jokaisesta märästä päivästä, joka oikeasti sulattaa lunta eikä vain kiusaa.

Ja jotta en nyt kuulostaisi pelkästään ärsyyntyneeltä valittajalta (joka kyllä todellisuudessa olen), niin myönnän, että talvessa on yksi potentiaalisesti mukava asia ja se on pulkka. Erityisesti nyt pienen lapsen kanssa eläessä kaikki muut talven piirteet vain voimistuvat ja muuttuvat monin verroin rasittaviksi. Kiitos pulkan, minulla on ollut kuluneiden kuukausien aikana välillä edes pieniä alamäen mittaisia hetkiä, jolloin Talvi ei tunnu ihan niin painavalta.

***

Tämän kirjoituksen sisältöä ei tule sotkea mielipiteisiini ilmastonmuutoksesta tai sen vaikutuksista Talveen tai mihinkään muihinkaan ympäristöasioihin. Ymmärrän, että Talvi on välttämätön maapallolle ja minunlaisteni ihmisten tulisi kerätä itsensä ja häipyä hiimoon näiltä leveysasteilta vaikka heti lokakuussa. Näin varmaan vielä joskus teenkin. Ja hiimolla tarkoitan tässä esimerkiksi pientä osa-aikaisasuntoa Välimeren rannalla.

"Isä on matkalla" osa 3/3

"Ja sit me tanssittais koko yö
Me juotas Roomassa grappaa tähtien alla
Ja me tiedettäs kyllä et se taika ei kestä
Mut vaikka ois onni vain laina
Niin meil olis aina Rooma"

laulaa Edu Kettunen. Tämä ei ymmärtääkseni avautunut Puolisolleni, jolle Rooma oli työmatkakohde ja kolmas reissu lyhyellä aikajänteellä, mutta seuraavan kerran aion olla mukana. Tällä kertaa olin kotona Tinttanan kanssa.

Viimeinen keskinäinen neljän päivän rutistus alkoi mukavasti retkellä Mummin kirjastoon, missä Tinttana ravasi onnessaan hyllyjen välejä huudellen "hyppy, hyppy, hyppy!". Hän pitää kirjastoista. Seuraava päivä oli tavanomainen toiminta-torstai: aamulla muskariin ja iltapäivällä uimaan. Ja sitten se iski.

Torstai-iltana oloni oli sikäli hutera ja kylmäjäinen, että varustauduin yötä vasten särkylääkkeellä. Aamulla totesin olevani flunssassa, joka oli tehnyt tuloaan koko viikon. No, eihän siinä. Semmoista se on näin talvella. P*kle. Päiväunilta heräsinkin sitten vatsa nurinpäin ja soitin Mummin hätiin, kun totesin liukuvani kohti toimintakyvyttömyyttä ainoana toiveenani onnistua oksentamaan. Toiveeni täyttyi vasta kesken Tinttanan nukkumaanmenosänkyynpalauttelun.

Vatsatautini oli nopea ja vaikka lauantai olikin taistelua, saatoin todeta olevani jo toipumisvaiheessa. Tinttana herätti ajamalla säiliöautolla pitkin naamaani ja kömpi sitten viereen. Sain tehtyä nälkähermoja kiristelevälle tahtoikäiselle lapselle aamupuuron ja join itse laimennettua mustaherukkamehua, joka ei pysynyt sisällä. Mummi vei energiaansa pakahtuvan Tinttanan ulos, keitti mustikkapuuroa ja pelasti meidät taas kerran. Kun Puolisoni alkuillasta palasi kotiin, uskaltauduin jo maistamaan pienen palan ruisleipää.

Minulla on ollut puhdasoppinen vatsatauti viimeksi ehkä ala-asteikäisenä. Eikä pahinta nytkään ollut pahoinvointi vaan päänsärky. Lähin vertauskuva ololle oli kuin olisin osallistunut samana päivänä sekä sitseille että rakseille.

Tänään on sunnuntai. Ulkona on pitkästä aikaa kaksi plusastetta, lumi sulaa, linnut laulavat ja ihana ydinperheeni meni keskenään kauppaan. Imeskelin yhden tuliais- m&m's:n eikä tunnu edes pahalta. Seuraava, joka täällä on lähdössä matkalle, olen minä. Silloin on kevät.

"Isä on matkalla" osa 2/3

Oikeastaan Puolisoni ei ollut viikonloppuna matkalla vaan mökillä. Tinttanakin sen tietää, että se on ihan eri asia. Normaaleina arkipäivinä Isä on töissä "Ish tö", joskus Isä on matkalla "Ish ma", mutta nyt Isä oli mökillä "Ish mö". No, meidän kannaltamme tavallaan aivan se ja sama. Kävimme kirjastossa, leivoimme kakkua, tapasimme ystäviä ja matkustimme läheisen urheilutapahtuman ruuhkauttamilla busseilla keskustassa ostamassa muovailuvahaa, teetä ja pähkinöitä.

Olimmeko me keskustassa käydessämme matkalla? Matkustimme julkisella liikennevälineellä paikkaan, jossa kulutimme vapaa-aikaa ja matkustimme samoin takaisin kotiin. Eikö se ole matka? Ollaanko matkalla aina yötä? Onko se muuten vierailu tai käynti? Jos Isä oli viikonlopun mökillä kymmenien kilometrien päässä, niin eikö se ole ihan oikea matka? Emme kuitenkaan kertoisi olleemme matkalla. Puolisoni oli mökillä ja me kävimme keskustassa kaupoilla.

Yleisesti hyväksyttyä matkoja on paljon erilaisia. On työmatkoja, koulumatkoja, työmatkoja esimerkiksi konferenssiin, lomamatkoja, ulkomaanmatkoja, kotimaanmatkoja, pikamatkoja, lentomatkoja, automatkoja, tutkimusmatkoja ja aurinkomatkoja. Toki tässä on kyse kielen tavasta ilmaista samalla sanalla eri tyyppisiä tapahtumia. Mutta mikä määrittelee esimerkiksi lomamatkan? Toki matkaava henkilö on tällöin lomalla tai ainakin vapaalla. Yleensä lomamatka kestää vähintään yhden yön tai ainakin aivan koko päivän aamusta iltaan. Mutta jos menee ystävän mökille tai sukulaisten luo, onko se silloin lomamatka?

Itse asiassa minähän harrastan matkailua. Se on hyvä. Matkailu avartaa. Tärkeintä ei ole määränpää, vaan itse matka. Ja höpö höpö. Tätä voi jokainen töistä myöhästyjä kokeilla selityksenä: tärkeintä ei ole päästä perille, kun itse matka oli niin avartava, että aikaa vierähti. Maassamme liikennöivä rautatieyritys voisi kokeilla seuraavissa iskulauseissaan samoja elementtejä.

Mitä pidempi matka, sitä ihanampaa on päästä perille (mieluiten mukavaan hotelliin) ja heittäytyä sängylle, kun määränpää on saavutettu ja voi alkaa rentoutua. Erityisesti kotimatkalla määränpää on se kaikkein tärkein ja matkalla on vain välinearvo.

Valmis!

Kirjoitin taannoin siitä, kuinka melkein on usein oikein hyvä. Olen edelleen samaa mieltä, mutta eihän se silti ole sama kuin valmis, kokonainen.

Kaikesta ei kuitenkaan tule koskaan kokonaista, kuten mainitusta lapasen alusta, jonka lanka palautui kerälle kuin säikähtäyt siili ikään. On parempi hyväksyä tämä tosiasia ja purkaa tekele kuin hautoa sitä loputtomiin korissa, kaapissa ja pöydän perällä tuntien riittämättömyyttä siitä, että lapanen on kesken eikä lankakaan ehkä riitä. Se ei ole epäonnistumista, se on elämänhallintaa. Ja elämänhallinta on nyt muotia.

Edellisessä kirjoituksessani avauduin Tinttanan sanojen keskeneräisyydestä. Mutta koska lapseni on niin tavattoman älykäs, taitava, kaunis ja huumorintajuinen, hän on alkanut päästellä suustaan loppuun lausuttuja sanoja, kuten "hattu" ja "huppu" juuri ennen kuin äidin arvailukapasiteetti ehti kulua loppuun. Myös yhdellä Tinttanan lukuisista tädeistä on nyt kokonainen nimi! Tämä yli kaksinkertaistaa aktiivisten kokonaisten vähintään kaksitavuisten sanojen varaston, johon kuului tähän asti "pupu" ja "häppi" (eli hyppy, jota voi huudella mm. varoitukseksi ennen kuin syöksyy ihmisten päälle sohvalla).

"Isä on matkalla" osa 1/3

Hei taas. Olen ollut kaksi kuukautta hiljaa täällä, koska olen ollut toisaalla. Olen pitänyt joululomaa ja nostellut Tinttanaa alas pöydiltä. Olen myös keskittynyt muihin harrastuksiini, kuten kaavojen selailuun ja kankaiden osteluun, inhimillisemmän juoksusään odotteluun lueskelemalla aiheesta turhautuneena, uuden pyykinpesukoneen käyttämiseen (tätä ennen myös pyykkituvalla juoksemiseen) ja sen harmitteluun, että ulkona on talvi ja että minä ja talvi mahdumme huonosti samaan tilaan. Suluissa selitys.

***

Puolisoni palaa illalla puolentoista vuorokauden mittaiselta työmatkalta. Tämä ei ole sinänsä mikään erityisen suuri tapahtuma, mutta pienen ihmisen kanssa pienetkin matkat huomaa eri tavalla. Aamulla viereen kömpi kylmävarpainen ihmispentu, joka tavanomaisen pötkötystuokion (kesto keskimäärin noin kaksi minuuttia) jälkeen alkoi möyriä sängyn toisella puolella ja kysellä "Ish? Ish?". Perusvastaus "isä on matkalla" on toistaiseksi riittänyt.

Vuosi sitten puolisoni osallistui myös tähän samaiseen tapahtumaan, mutta sen reissun ajalta muistan lähinnä keskiviikkoillan kyläilyn ystävien luona. Tai en niinkään edes itse kyläilyä vaan sen, kuinka Tinttana, joka oli silloin vielä ennemminkin Pötkylä järjesti ohjelmaa loppuillaksi. Ja seuraavaksi päiväksi. Pötkylä oli syönyt hyvän aikaa ennen lähtöämme. Hänellä oli tapana oksennella satunnaisesti, mutta säännöllisesti, joten noudatin tavallisia varotoimenpiteitä - ruoaksi mieluiten kaupan varmasti kökötöntä sössöä, ruoan jälkeen rauhallinen pystyasento ja muuta sellaista. Pakkasta oli sikäli paljon, että vierailu melkein naapurissa oli ainoa syy, miksi ylipäätään olimme ulkona. Pakkasin vauvan kaikkien sääntöjen mukaisesti villaisiin (lue: käsin pestäviin) kintaisiin, pukuun ja kypärämyssyyn sekä karvalakkiin ja valkoiseen toppahaalariin. Rappukäytävässä tungin Pötkylän vielä rattaiden toppapussiin. Ja sitten tunsin kädelläni outoa lämmintä kosteutta.

Koska olimme vielä sisällä, oli haalari auki niin, että oranssi porkkanaoksennus pääsi tunkeutumaan kaikkiin vaatekerroksiin ja valui aika nopeasti pienen henkilön kaikkiin vaatekappaleisiin (kotona totesin ilokseni, että villasukat olivat puhtaat!). Olen edelleen kiitollinen sattumalle siitä, että villakangastakkini hiha oli noussut touhussa sikäli korkealle, ettei ottanut osumaa. No, kuivaa harsoa laukusta suojaamaan kasvoja kosteudelta, juosten kotiin, vaatteet koneeseen, väsynyt vauva nukkumaan, kone päälle, villat ämpäriin, rattaiden turvavyöt irti ja huuhteluun. Ja siitä elämä taas valui hiljaa tavallisiin uomiin. Seuraavana päivänä on varmaan oksennettu vain sisävaatteille ja syöttötuoliin.

Tänä vuonna vierailimme Tinttanan kanssa samojen ystävien luona vastaavasti keskiviikkoiltana, mutta lapset juoksentelivat ympäriinsä marakassit rahisten, söimme kaikki kiinteää ruokaa ja kotona Tinttana riisui itse osan vaatteistaan. Tänään pesimme tavanomaista pyykkiä, johon ei jäänyt oransseja tahroja. En jaksa ärsyyntyä siitä, että Tinttana oppi kiipeämään pöydille, avaamaan vaatehuoneen oven ja räpsyttämään valoja juuri ennen kuin "isä lähti matkalle". Kunhan ei enää ala oksentaa, niin kaikki on varmaan ihan hyvin.

On muuten jännä, miten tyydyttävältä tuntuu tavata pieniä lapsia, jotka puhuvat kokonaisilla sanoilla, kuten eilen tapaamamme Ikätoveri. Tinttana keskustelee jo paljon ja ihan kiitettävän laajalla sanavarastolla, mutta kertoo vain sanojen ensimmäiset tavut ja korvaa suurimman osan konsonanteista k-kirjaimella. Ihan pikkuisen raastavaa pidemmän päälle. Onneksi tämä ei vähennä sitä tosiasiaa, että lapseni on tavattoman älykäs, taitava, kaunis ja huumorintajuinen.