perjantai 27. toukokuuta 2016

Parveke

Nyt ei pupup*rkele syö mun herneitäni. Kiitos parveke!



Jotkut sanovat kuisteja parvekkeiksi. Mutta oikea parveke on kuin ulkoinen parvi: se on irti maasta. Sehän on koko parvekkeen idea. Meidän parvekkeemme on maasta katsottuna neljännessä kerroksessa eikä sinne pääse jänis sen enempää kuin tavallinen oravakaan. Tai ainakaan en usko kenestäkään oravasta sellaista, vaikka se teoriassa varmaan jonkun mielestä olisi mahdollista. Lintuja parveke ei tunnu kiinnostavan. Ainakin viime talven pakksilla siemenet ja läskit saivat roikkua parvekkeella koskemattomina. Tietysti turvonneet herneensiemenet ovat asia erikseen, mutta saattaa olla, että laatikko peittyy huomenissa harson alle. Ihan vain varmuuden vuoksi. Niin monta kertaa olen menettänyt valtaosan sadosta muille palstalla.

Olen kasvanut talossa, jossa on parveke. Oikea parveke. Oli meillä kuisti ja etupiha ja takapiha ja pihakasveja ja -kukkia ja kaikkea, mutta parveke oli asia erikseen. Parvekkeella kasvoi laatikossa petunioita. Ne olivat yleensä vaaleanpunaisia tai violetteja. Äidilleni ei näissä kukka-asioissa riittäneet tavalliset penkit, kuistin ruukut ja saint-pauliat ikkunalaudalla, vaan joka kesä piti olla vielä parvekelaatikkokin. Ja mielellään amppeli lisäksi. Siitä saattoi sitten rapsia kuihtuneita kasvustoja pois ja uusia kukkia versoi tilalle.

Minulle riittää pelkkä parvekelaatikko. Siitä voi saada onnistumisen kokemuksen: minäkin olen hyvä jossain. Jostain syystä tietyt kukat vain nauttivat parvekelaatikoista. Kuten petuniat ja viimekesäiset krassit. Minun parvekkeellani ne mieluiten ryöppyävät yläkylläisesti niin, että odotan, milloin naapurit alkavat huomautella. Jos joku niin tekee, niin tulkitsen sen oikopäätä yhtään epäröimättä silkaksi kateudeksi. Kukkia on yleensä tullut niin paljon, etten kertakaikkiaan saa kaikkia vanhoja nypittyä pois, vaikka suorittaisin rituaalin joka ilta. Olkoon tämä kesä tekemättä poikkeusta. Kiitos Kälyni kylvämisen ja Äitini koulimisen, taimet ovat jo melko hyvällä mallilla. Omani melkein unohdin kylvää.


Parvekkeelle on yleensä vaikea tunkeutua ulkopuolelta. Tämä tekee siitä mahdollisimman yksityisen ulkoilma-alueen. En halua omalle parvekkeelleni laseja muutamista syistä. Ensinnäkin haluan säilyttää parvekkeen pihamaisena saarekkeena enkä tehdä siitä kasvihuonetta. Toisekseen en halua yhtään ylimääräistä lasia pestäväksi ja huollettavaksi. Parvekkeelle sataa vettä ja siellä on iltaisin kylmä. Parvekkeelle lentää roskia ja siellä tuulee. Parvekkeelle paistaa aurinko ja siellä voi polttaa itsensä, jos on oikein joutilas. Lasit sulkisivat ulkomaailman ulos vähintäänkin potentiaalisesti. Ja juuri ulkoilman ja yksityisyyden yhdistelmässä on parvekkeen hienous.

Lapsena ihailin Veljeäni, joka osasi ilman apukeinoja kiivetä maasta omakotitalon parvekkeelle ja päin vastoin. Se oli kuin taikuutta. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että se oli lähinnä fyysistä voimaa ja ketteryyttä, mutta sehän se taikuutta onkin. Kerran kiipesin avoimen parvekkeenoven kautta sisään itsekin koulun jälkeen, kun avaimet olivat jääneet kotiin. Siinä ei ollut taikuutta. Raahasin pihakeinun parvekkeen alle ja pungersin itseni ylös sen päältä. Ylipainoiselle teinitytölle siinä oli kyllä fyysistä voimaa ja ketteryyttä sikäli, että saatoin olla hiljaa ylpeä itsestäni pitkän aikaa. Parvekkeelle ei noin vain tunkeuduta.

Tänä kesänä laitoin vihdoin elämän niinsanotusti risaiseksi ja hassasin rahaa ihan kunnolla: ostin amppelimansikan! Ja siinä on punaiset kukat. Mitä hullutusta mansikalta. Tomaatit eivät meidän nykyisellä parvekkeellamme oikein tyydyttävästi menesty, kun aurinkoa on vain puoli päivää, mutta katsotaan, mitä sanoo mansikka. Kaikkea sitä.



maanantai 23. toukokuuta 2016

Opintolaina

Ensin olit ajatuksena arveluttava, kerrassaan pelottava ja vastenmielinen, kuitenkin kiehtova mahdollisuus. Sitten tarvitsin uudet housut ja Sinusta tuli osa elämääni.

Näimme yhdessä Moskovan, Rooman ja Petroskoin, kävimme laivalla, vierailimme Budapestissa. Söimme ulkona ja sisällä. Joimme, juhlimme ja verkostoiduimme. Teimme ekskursioita ja sivistyimme. Olit mukana ostoksilla; talvitakki, talvikengät - Sinun kanssasi minun ei tarvinnut palella.

Pikkuhiljaa huomaamatta suhteemme muuttui. Talous kääntyi ja pankki tarvitsi tukeani, jota annoin kitsaasti välttelemällä kaikkia vältettävissä olevia uusia palvelumaksuja. Minä kävin töissä, paikkasin niitä farkkuja, jotka olin kanssasi hankkinut ja olin iloinen hyvälaatuisesta talvitakista, joka kesti aikaa. Opin enemmän, suoritin opintoja vähemmän. Niin tärkeä kuin olitkin, en halunnut Sinua enää elämääni. Ei yhtään erää lisää. Jokaisesta palkasta summaa pienemmäksi. Edes vähän.

Minä kävin töissä pätkä kerrallaan. Päivä, viikko, kurssi kerrallaan maksoin takaisin vähä vähältä. Moskova, Rooma ja Petroskoi eivät kadonneet muistoista. Takki kului, mutta verkostot kantoivat sosiaalista hedelmää. Kasvoin ja opin. Opintoja tein silloin, kun ehdin. Valmiiksi ne tulivat, kun viimein oli pakko.

Olit mielessä, kun valmistuin ja jäin työttömäksi. Pankki onnitteli järjettömällä vuosia kestävällä maksusuunnitelmalla, jossa palvelumaksut ja korot olivat hukuttaa Sinut varjoonsa. Kiitin järjestämällä asian niin, että pankki sai tulla toimeen ilman minun tukeani.

Olit mielessä, kun ostimme oman kodin. Olit mielessä, kun lapseni syntyi. Olit mielessä joka kuukausi tukimuodosta riippumatta. Sinun ansiostasi ja Sinusta huolimatta ei minulta mitään ole puuttunut. Ei mitään, mitä ilmankin olen hyvin pärjännyt.

Tänään jätämme hyvästit. Kymmentä vuotta yhteistä elämää ei ehtinyt tulla täyteen. Kymmenen tuhannen haamurajaa et myöskään ehtinyt rikkoa. En voi sanoa jääväni Sinua kaipaamaan. Enkä usko Sinua unohtavani.

Jää hyvästi, Opintolaina.

tiistai 17. toukokuuta 2016

Lisää kakkuu - heti!

Täydennyksenä edelliseen kirjoitukseen Kakkuu kuvamateriaalia. 

 Siivotessani Puiston leluvarastomökkiä löysin jopa viisi eri väristä reikäkakkumuottia. Lisäksi mökissä on korvollinen erilaisia muotteja, laatikolliset lapioita, siivilöitä, erilaisia työkoneita sun muita ämpäreitä. Näistä tinttana valitsi hiekkalaatikolle mukaan parin lapion lisäksi keltaisen kakkumuotin, vihreän kakkumuotin ja vaaleanpunaisen kakkumuotin. Minä valitsin vihreän ankkamuotin, jonka sain lopulta ottaa mukaan leikkiin vastalauseista huolimatta. Kakkumuotilla tein tietysti tiikerikakkua:

Ja tässä taitaa tulla blogini ensimmäinen leivontaresepti: 

Tarvikkeet: 
märkää hiekkaa 
kuivaa hiekkaa
kakkumuotti
lapio tai vastaava
lautanen

Työohje:
 Hämää lapsesi tekemään jotain muuta sillä aikaa, kun haalit itsellesi vaalenpunaisen kakkumuotin ja mieluiten tasapohjaisen lapion. 
Täytä kakkumuotin pohja märällä hiekalla.
Lisää sitten varovasti kerros kuivaa hiekkaa. Kerroksen tulee olla näkyvä, mutta ei liian paksu, jottei kakku romahda. 
Täytä loppu tila taas märällä hiekalla. 
Tiivistä hiekka muottiin taputellen lapiolla ja kumoa lautaselle. 
Jos olet lapsi tai taikauskoinen - tai pakkomielteisesti kaavoihin kangistunut - lausu asiaan kuuluva loitsu. Nosta sitten muotti varovasti. 
Mikäli haluat ikuistaa teoksesi valokuvaan tai muutoin säilöä sitä hetken, tulee tässä vaiheessa olla valmiina: levitä kädet suojelevasti kakun ympärille ja huuda "älä koske älä koske ei saa hajottaa!!!" Varmuuden vuoksi voit myös siirtää tuholaisia kauemmaksi. Älä kuitenkaan odota liikoja.


Kun olet onnistunut tekemään yhden tiikerikakun, on syytä varautua nopeaan haastetason nostoon. Tässä yleisön pyynnöstä syntynyt tiikeriankka. 


tiistai 10. toukokuuta 2016

Kakkuu

On hienoa, kun lapsi on jo niin iso, että salaa syömisen sijaan jäätelöä voi syödä yhdessä. Kokemus floppaa vain siinä vaiheessa, kun toinen oman annoksen syötyään alkaa pyytää lisää ilman pienintäkään kiitollisuuden häivää. Tai ei siinä vielä mitään, saahan sitä pyytää, mutta kun kielteistä vastausta seuraa melkein itku silmässä esitetty vaatimus saada kakkua, ei voi kuin hämmentyä. Jotta asiasta voisi olla varma, pyytää hän ensin tiikerikakkua ja sitten banaanikakkua. Tällä kertaa tosiasiat musersivat alkavan kiukun: kun kakkua ei ole, niin ei ole. "Äiti hakee kakkuu pöydältä" ei auta, jos pöydällä ei ole kakkua.

Kun lumet sulivat, tulivat hiekkalaatikot esiin. Pahaa aavistamatta aloimme tehdä Tinttanan kanssa hiekkakakkuja. Sitten niiden tekoa alettiin kuivaharjoitella sisällä. Keittiön lattialta alkoi kuulua "älä tule huuno kakku". Ja sitten kakkua olikin jo kaikkialla. Välillä ulkona leivotaan sentään pullaa tai piirakkaa, mutta ihan on jo ikävä sitä, kun aiemmin talvella sain syödä mielikuvituspastaa kaikissa muodoissa - kuten juoda sitä kahvikupista. Alkaa tämä sokerimössö tulla jo yli.

Äsken luimme eläinkirjaa ja arvelin Tinttanan tuntevan hyvin villisianpoikaset. Kysymykseeni "mitäs nuo on?" sain kuitenkin vastaukseksi vain "kakkuu!".

Ja mistä tuo lapsi muka edes tietää, mitä kakku on?! Enhän minä ole leiponut edes joka viikko.