Olen kasvanut talossa, jossa on parveke. Oikea parveke. Oli meillä kuisti ja etupiha ja takapiha ja pihakasveja ja -kukkia ja kaikkea, mutta parveke oli asia erikseen. Parvekkeella kasvoi laatikossa petunioita. Ne olivat yleensä vaaleanpunaisia tai violetteja. Äidilleni ei näissä kukka-asioissa riittäneet tavalliset penkit, kuistin ruukut ja saint-pauliat ikkunalaudalla, vaan joka kesä piti olla vielä parvekelaatikkokin. Ja mielellään amppeli lisäksi. Siitä saattoi sitten rapsia kuihtuneita kasvustoja pois ja uusia kukkia versoi tilalle.
Minulle riittää pelkkä parvekelaatikko. Siitä voi saada onnistumisen kokemuksen: minäkin olen hyvä jossain. Jostain syystä tietyt kukat vain nauttivat parvekelaatikoista. Kuten petuniat ja viimekesäiset krassit. Minun parvekkeellani ne mieluiten ryöppyävät yläkylläisesti niin, että odotan, milloin naapurit alkavat huomautella. Jos joku niin tekee, niin tulkitsen sen oikopäätä yhtään epäröimättä silkaksi kateudeksi. Kukkia on yleensä tullut niin paljon, etten kertakaikkiaan saa kaikkia vanhoja nypittyä pois, vaikka suorittaisin rituaalin joka ilta. Olkoon tämä kesä tekemättä poikkeusta. Kiitos Kälyni kylvämisen ja Äitini koulimisen, taimet ovat jo melko hyvällä mallilla. Omani melkein unohdin kylvää.
Parvekkeelle on yleensä vaikea tunkeutua ulkopuolelta. Tämä tekee siitä mahdollisimman yksityisen ulkoilma-alueen. En halua omalle parvekkeelleni laseja muutamista syistä. Ensinnäkin haluan säilyttää parvekkeen pihamaisena saarekkeena enkä tehdä siitä kasvihuonetta. Toisekseen en halua yhtään ylimääräistä lasia pestäväksi ja huollettavaksi. Parvekkeelle sataa vettä ja siellä on iltaisin kylmä. Parvekkeelle lentää roskia ja siellä tuulee. Parvekkeelle paistaa aurinko ja siellä voi polttaa itsensä, jos on oikein joutilas. Lasit sulkisivat ulkomaailman ulos vähintäänkin potentiaalisesti. Ja juuri ulkoilman ja yksityisyyden yhdistelmässä on parvekkeen hienous.
Lapsena ihailin Veljeäni, joka osasi ilman apukeinoja kiivetä maasta omakotitalon parvekkeelle ja päin vastoin. Se oli kuin taikuutta. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että se oli lähinnä fyysistä voimaa ja ketteryyttä, mutta sehän se taikuutta onkin. Kerran kiipesin avoimen parvekkeenoven kautta sisään itsekin koulun jälkeen, kun avaimet olivat jääneet kotiin. Siinä ei ollut taikuutta. Raahasin pihakeinun parvekkeen alle ja pungersin itseni ylös sen päältä. Ylipainoiselle teinitytölle siinä oli kyllä fyysistä voimaa ja ketteryyttä sikäli, että saatoin olla hiljaa ylpeä itsestäni pitkän aikaa. Parvekkeelle ei noin vain tunkeuduta.
Tänä kesänä laitoin vihdoin elämän niinsanotusti risaiseksi ja hassasin rahaa ihan kunnolla: ostin amppelimansikan! Ja siinä on punaiset kukat. Mitä hullutusta mansikalta. Tomaatit eivät meidän nykyisellä parvekkeellamme oikein tyydyttävästi menesty, kun aurinkoa on vain puoli päivää, mutta katsotaan, mitä sanoo mansikka. Kaikkea sitä.
