Nyt voi jo alkaa suhtautua asiaan hienoisella huumorilla. Nyt voi jo hengähtää. Yöpakkaset ovat käyneet ja palelluttaneet suurimman osan siitä, mitä metsässä vielä on ollut jäljellä. Kaikki syötävät kasvit eivät tästä toki huonone, mutta rauhoittaa se aina kuitenkin. Nyt voin jo ajatella haalineeni sen, mihin resurssini ovat tänä vuonna riittäneet. Se tuntuu nyt kovin vähäiseltä.
Juhannukselta se alkaa. Silloin Äitini ostaa ensimmäiset mansikat kakun päälle. Tänä vuonna kesä oli niin aikaisessa, että juuri juhannuspäivänä satuin löytämään ensimmäiset mustikat Veljeni pihasta aurinkoiselta rinteeltä. Mansikoiden hinnan seuraaminen kesäkuun lopussa on yleensä huoletonta ja leppoisaa: vielä ei kannata rueta, odotetaan vielä päivä, pari. Tänä vuonna tästäkin saatiin paniikki aikaan, kun kyseiset epähedelmät yhtäkkiä vain meinasivat loppua. Kysynnän ja tarjonnan laki määritteli hinnan sellaiseksi, että itse selvisin yhden laatikollisen ruotimisella. Mutta minä ostinkin sen sinä ainoana päivänä, jolloin hinta oli säädyllisissä lukemissa.
Mansikat ovat vielä helppoja. Mutta sitten kypsyvät mustikat. Lapsuuteni painajaiset. Juuttaan pipanat tykkäävät kasvaa kuumimpaan aikaan vuodesta ötököiden keskellä maanrajassa. Ei mitään järkeä. Mutta kun niissä on vitamiinia. Mutta kun niitä saa hakea metsästä ilmaiseksi ja kun nykyään on niin helppoa säilöä, kun on pakastimet ja kaikki. Ja on sitten talvella mistä ottaa. Ja superfoodia. Ja Suomen luonto nön nön nöö. Myönnä pois, ihan hirveää tusaamista se on niin sanotusti ikävissä olosuhteissa. Ja niin primitiivistä, kun se himo iskee. Katsotaan vielä tuon kiven juurelta. Kävellään "takaisin päin" vielä tuon nyppylän ympäri.
Mustikka-ajan pelstus ovatkin vadelmat. Louhikkojen raoista päitään nostelevat piikikkäät oksat täynnä marjoja, jotka on aivan välttämätöntä kerätä kuivana päivänä, koska ne meinaavat silloinkin litistyä ämpärin pohjalle. Märkänä touhu olisi aivan mahdotonta. Kuivana päivänä paistaa aurinko. Paistaa suoraan päähän ja uuvuttaa huonosti varustautuneet poimijat. Kädet verillä riivimme niitä toivoen, että jalka ei osu kiven rakoon niin, että lentää nurin. Ei niinkään siksi, että sitten sattuisi, vaan siksi, ettei ämpäri vain kaadu. Mutta myönnän, ne ovat parasta, mitä luonto on keksinyt kasvattaa. Ei mikään hedelmäkään maistu paremmalta kuin hyvä vattu. Ei haittaa, vaikka kutiavien arpien paraneminen käsissä kestää kaksi viikkoa - ja kyllä, rasvasin säännöllisesti kaikella bacibactista hydrocortisoniin. Ei olisi kuitenkaan asiallista mennä valittamaan mahdollisesta allergisesta reaktiosta lääkärille reseptirasvojen toivossa. Kysehän on aivan tavallisesta ravinnonhankinnan sivuoireesta ja vielä kausiluontoisesta ongelmasta. Kyllä minä nyt sen verran kovempi olen.
Oma lukunsa ovat sitten hillastajat. Tämä tauti ei ole osunut kovin pahana lähelle omassa perhepiirissäni. Niin ikään karpalot ja ties mitkä muut suomarjat ovat jääneet Äitini kotiseudulle, minne on kolmisen sataa kilometriä matkaa, mikä rauhoittaa kummasti. Mustikoista ja vadelmista siirrytään meillä melko suoraviivaisesti puolukoihin. Kesän jo loputtua saa palkinnoksi kuulaat syyspäivät ja napakat, hyvin säilyvät puolukat. Eiväthän ne sellaisenaan lapselle kelpaa, mutta määrällisesti niitä kuluu talvella silti ehkä eniten. Puolukoissa on asennetta. Olen opetellut syömään omani ilman sokeria. Kyllä minä nyt sen verran kovempi olen.
Parina viime vuonna olen hoitanut marjastusta vain vasemmalla kädellä, enkä silläkään täysipainoisesti. Pakko se on myöntää, että Tinttana vie osansa ajasta varsinkin, kun asuu lähiössä eikä metsässä, missä keräämistä voisi harjoittaa vaikka päivittäin siinä ohimennen. Tinttanan ihanat isovanhemmat ovat kuitenkin pelastaneet meidät. Marjaa on kertynyt taas ämpärikaupalla ja saatamme näin ollen selviytyä tämänkin talven yli. Tosin kiitollisuuden tunne tuntuu välillä olevan molemminpuolinen - Äitini väittää, ettei enää jaksa roskia kaikkea, mikä vaatii päästä metsästä mukaan ja pakastinkin on täynnä. Tämän jälkeen on pakko käydä vielä vähän. Ja vielä kerran. Ja voihan sitä käydä vain katselemassa. Ja ottaa muovipussin taskuun ihan vain varalta. Kun siellä metsässä on niin mukavaakin.
