Syntymäpäivä

Minulla oli eilen syntymäpäivä. Vaikka pidän varsinaiset juhlat vasta myöhemmin, oli päivä varsin onnistunut. Sain etuuksia, yllätyksiä ja lahjoja vain siksi, että olen elänyt taas yhden vuoden täyteen. Täysistä vuosista palkitaan. Suurin kiitos erinomaisesta päivästä kuuluu puolisolleni, jonka ansiosta saatoin nauttia rauhassa kirpputorilla käymisestä ja syödä hyvin. Aamulla nousin itsestään ennen Tinttanaa, joka nukkui harvinaisen pitkään ja heräsi sitten hyväntuulisena. Sain banoffeen, kukkia ja lukuisia onnitteluviestejä, mutta ennen kaikkea sain puolisoltani Nespresso-koneen maidonvaahdottimineen kaikkineen. Hiiteen vaaleapaahtoinen suodatinkahvi ja valkoinen muovimasiina. En muista, milloin olisin viimeksi saanut sellaisen todellisen innostavan mahtavan yllätyksen. Edes syntymäpäivänä. Illalla teimme sushia ja pelasimme. Joskus syntymäpäivät onnistuvat olemaan onnistuneita.

Sain myös yhden onnittelukortin. Siis yhden. Ei sillä, että olisi pitänyt saada useampi. Tai että itse lähettelisin syntymäpäiväkortteja ensinkään. En tarkoita, että Sinun, henkilökohtaisesti minut tunteva lukijani olisi pitänyt lähettää korttia. Tämä on vain mielenkiintoista: mitä niille postikorteille on tapahtunut? Olenko jo liian vanha, että saisin useampaa korttia? Vai ovatko kortit liian vanhanaikaisia? Postitse lähetettävät kortit tietysti maksavat. Samoin tekstiviestit, mutta vähemmän. Sain kyllä muutamat onnittelut tekstiviesteinä. SE tuntui hassulta. Suurin osa ihmisistä onnittelee toisiaan facebook-seinällä, koska se on ilmaista, helppoa ja nopeaa. Seuraavaksi luontevimmalta tuntuisi saada viesti jonkin yksityisen ilmaisviestisovelluksen kautta. Mutta vielä tuli muutama tekstiviestikin. Kiitos niistä.

Sain myös niin sanotusti kasvottomia onnitteluita. Eräs kauppaliike lähetti minulle kortin, jossa onniteltiin ja luvattiin lahjaksi kolmenkymmenen prosentin alennus yhdestä tuotteesta, jos ostaisin liikkeestä jotain noin viikon sisällä. Suorastaan herttaista.

Facebook puolestaan muisti minua keräämällä seinälleni sadelleet onnittelut helposti luettavaan nippuun. Olen otettu varsinkin sellaisten face-kavereideni onnitteluista, joiden kanssa en muulloin ole varsinaisesti minkäänlaisissa tekemisissä. Vaikka suhtaudun ilmiöön hieman kyynisesti, ilahdun kaikista muistamisista sinänsä. Yksittäisinä ne eivät ole some-etikettiin kuuluvaa tyhjänpäiväistä kohteliaisuutta vaan ihan oikeita arvokkaita viestejä siitä, että joku on ajatellut minua. Voi teitä, ihmiset! Olen itse tehnyt periaatteellisen linjan, etten kirjoita ihmisten seinille onnitteluja, vaikka kyseinen yhteisöpalvelu minua muiden syntymäpäivistä ahkerasti muistutteleekin. Voisin kyllä parantaa tapani. Voisin yrittää edes yhtenä vuonna muistaa kanssaihmisiä jollain tapaa sen kunniaksi, että he ovat onnistuneet elämään taas yhden täyden vuoden. Onhan se saavutus sinänsä.

Juhannustaika

Tulimme äsken kotiin juhannuksen vietosta. Uskon, että viivyimme matkalla ainakin kaksi viikkoa. Kotiin tultuamme parvekkeella olevat vähät kasvit olivat selvästi kasvaneet ja pihalla tuoksui erilaiselta. Meillä oli tavaraa mukana niin paljon, ettei kaikki palatessa mahtunut edes autoon.

Ehdimme tehdä juhannusretken aikana huomattavan määrän asioita. Luonnollisesti harjoitimme grillausta, ulkoilua, saunomista asiaan kuuluvin vastoin sekä yleistä rentoutumista. Pelasimme mölkkyä, useita korttipelejä sekä fantasiatekstiseikkailua. Söimme erilaisia salaatteja, juustoja, uusia perunoita, possua, kanaa, lohta, makkaraa, kakkua, pullaa, sämpylöitä, mansikoita, kirsikoita sekä useanlaisia makeisia. Joimme limonadin ja kahvin lisäksi viiniä, siideriä sekä erilaisia oluita. Tinttana nukkui matkan aikana päiväunia autossa, rattaissa sekä matkasängyssään ja jaksoi mainiosti viihdyttää Mummia, serkkkujaan, Tätiään, Enoaan, vanhempiaan sekä muita sukulaisia. Parhaita hittejä olivat Koiruus, portaat ja pikkulegot serkun huoneessa. Kotimatkalla autossa Tinttana oppi kaivamaan nenäänsä ja se oli hauskaa. Valvoimme myöhään pokeria pelaten (minä voitin eniten pelimerkkejä) ja nukuimme harvinaisen pitkään, mutta heräsimme myös anivarhain juhannusaamun koleuteen. Lapset nukkuivat teltassa. Teinit nukkuivat pitkään. Käytimme koiraa ulkona, rakensimme palikoilla ja hypimme trampoliinilla. Katselimme lomakuvia sekä televisiota ja musisoimme yhdessä. Mummi teki Tinttanalle oman pienen vastan. Minä sain hyttysten pistoksia ja heitin tikkaa. Puolisoni luki useita kirjoja.

Meillä ei ollut kiire minnekään.

Kun tulimme kotiin, eilen aamulla lähtiessä avattu maito oli vielä ihan hyvää.

Koirat ja lapset

Monet ihmiset huomaavat yhtäläisyyksiä vauvan ja koiranpennun käytöksessä. Samoin lapsen kasvatusta ja koiran koulutusta verrataan usein. Hieman vahingossa. Vähän anteeksi pyydellen. Että "eihän näin pitäisi ehkä sanoa, mutta".

Anteeksipyytely on turhaa. Ainakin meidän lapsemme on retuuttanut erilaisia pehmoeläimiä suussaan ja yrittänyt järsiä huonekaluja. Hän painii mielellään, innostuu helposti ja oppii rajoja yksinkertaisilla kielloilla ja käskyillä. Jos Tinttanalla olisi häntä, se heiluisi ihan varmasti maissinaksuille ja rusinoille. Ikäville asioille voi uikuttaa tai murista ja terävien hampaiden voimaa ei oikein hallita. On tekopyhää väittää, ettei eläin- ja ihmislapsilla olisi yhteneväisyyksiä. Paljon.

Pikkulasten ja koirien yhteiset tekijät ilmenevät laajemmallakin yhteiskunnassa ja sosiaalisessa käytöksessä. Kun aikoinaan ulkoilutin siskoni nyttemmin edesmennyttä koirakumppania, vastaan saattoi tulla itselleni tuntemattomia ihmisiä, joille Herra P oli mukava tuttavuus - ja Herra P rakasti huomiota aivan kuin Tinttanakin. Huomaan samoin tunnistavani jo nyt parin puistokuukauden jälkeen lähipuiston lapset riippumatta siitä, onko mukana äiti, isä, mummo vai joku muu. Hehän ovat kaikki tavallaan vain kyseisen lapsen ulkoiluttajia, jotka opitaan tuntemaan nimellä Pirkon Isä tai Juran Äiti. Yleensä vanhempien omat etunimet tulevat puheeksi vasta usean tapaamiskerran jälkeen, jos ollenkaan. Sama toimi useamman kuukauden harrastusryhmässämme. Ja samaa tehdään jossain määrin lyhyillä perhekursseilla, joilla olen työskennellyt.

Olen muutaman kuluneen kuukauden aikana jutellut useamman satunnaisen tuntemattoman kanssa kuin vuosiin. Jos olet aikuinen ihminen ja vaikkapa matkustat yksin bussilla, ei kukaan tule kysymään, kuinka vanha olet tai vilkuttele sinulle viereiseltä penkiltä. Tai jos joku niin tekee, vaivaudut totaalisesti ja todennäköisesti kysyjä on jollain lailla normaalin rajan ulkopuolella. Lapsen kanssa näin käy jatkuvasti. Samoin tapahtuu (tosin verraten vähäisen) kokemukseni mukaan koiran kanssa. Tyypillisesti juttelija on keski-iän ohittanut nainen, joka alkaa pian kertoa omista lapsenlapsistaan/kummilapsistaan/koiristaan. Useammin tämä on hauskaa kuin rasittavaa.

Olemme kaikki nähneet kadulla tilanteen, jossa kaksi koiraa kohtaavat. Usein ne alkavat haukkua, vetää hihnaansa ja sitten luvan saatuaan tutkia toisiaan. Kun Tinttana näkee kadulla koiran, hän alkaa hihkua, osoittaa ja tarvittaessa kurkotella koiraa kohti. Jos hyvin käy, ulkoiluttaja antaa koiransa tulla nuuhkimaan. Silloin kävelymme on oikein onnistunut ja tylsäkin retki muuttuu jännittäväksi elämykseksi. Joskus kuulemme tapaamamme koiran nimen, mutta kertaakaan koiran ulkoiluttaja ei ole kertonut meille omaa nimeään tai ollut kiinnostunut minun nimestäni. Koska mitäs väliä sillä olisikaan.

Kahvi

Tinttana heräsi tänään viideltä. Puolisoni teki voitavansa aamun viivyttämiseksi, mutta jos uni on loppu, niin se on loppu. Puoli kuudelta luovutin ja hain vierailevan tähden sänkyymme. Hetken aikaa tämä jaksoi kuluttaa aikaansa leppoisasti aamutissillä pötkötellen, mutta ennen kuutta olimme ylhäällä. Sen jälkeen minua on väsyttänyt.

Kun päiväunet lähestyivät täyttä kahta tuntia ja minua väsytti edelleen, päätin, että nyt on se päivä, jota varten olen vältellyt jatkuvaa kofeiinin käyttöä koko ikäni. Olen pitänyt huolta, etten juo kahvia monena päivänä peräkkäin ja pidän useiden päivien taukoja välillä. Olen juonut kahvia aamulla vain äärimmäisissä poikkeustilanteissa, kuten matkoilla ja jätän yleensä santsikupin ottamatta. Muita kofeiinituotteita pyrin käyttämään niin ikään vain satunnaisesti aamuteetä lukuun ottamatta. Nyt olen pitänyt taukoa siinäkin. Kun ei käytä piristettä jatkuvasti, jo melko pienellä määrällä on toivottu vaikutus. Erityisen hyödyllistä tämä oli raskausaikana, kun saatoin tarvittaessa auttaa itseäni jaksamaan pidemmälle iltaan muiden mukana selvästi suositusten mukaisissa kofeiinimäärissä pysyen.

Kanssaihmiset suhtautuvat yleensä hieman kummastellen aikuiseen, joka ei juo kahvia. Limonadin tai mehun juominen kahvipöydässä on kaikkein epäkypsintä. Vakavasti otettava aikuinen voi kyllä juoda teetä, se on ymmärrettävää, mutta mehulasin kanssa sitä on todella outo ja epäkypsä. Lähipiirissäni on joskus myös ihmetelty, miksi välttelen niin tietoisesti kofeiiniriippuvuutta. Syy siihen on sellaisisssa päivissä kuin tänään.

Ensimmäisen kerran elämässäni keitin itselleni - ja vain itselleni kahvia oikealla kahvinkeittimellä. En sentään puolisoni hienolla masiinalla, vaan sillä valkoisella halvalla suodatinkeittimellä, joka pistää rumana yksityiskohtana silmään keittiötasollamme. Pyyhin pölyisenä ja kahviroiskeisena käyttämättä lojuneen keittimen ja asettelin osat paikoilleen. Löysin kaapista avatun pussillisen Kulta Katriinaa. Hetkinen - kuka meille on sellaista ostanut? En tiedä suodatinkahveista juuri mitään, mutta ei meillä ennen ole mitään vaaleapaahtoista Kulta Katriinaa ollut.

Olen lapsemme syntymän jälkeen keittänyt muutamia kertoja kahvia äidilleni ja muille kylässä käyjille silloin, kun puolisoni ei ole kotona, joten tiedän suunnilleen, miten vesi ja purut pitää suhteuttaa. Lopputulos oli tästä huolimatta pahan hajuista ja tylsän makuista. Liekö syy sitten keittäjässä, puruissa vai keittäjän tottumuksessa vastajauhettuihin papuihin, Rancilioon ja henkilökohtaiseen baristaan. Lisäämällä tarpeeksi maitoa, melkein mikä tahansa kuitenin menettelee.

Niin tai näin, juon nyt kupillista kahvia Mymmeli-mukista ja kuvittelen, että se piristää ja nostaa mielialaa. Ainakin on jotenkin aikuisempi ja jännittävä olo.

Tätä kirjoittaessani Tinttana on herännyt, koska uskon kuulleeni kahden kirjan putoavan lattialle. Ja nyt lähti soittorasia soimaan. Kun mitään kutsuhuutoja ei ole kuulunut, taidan juoda kahvini loppuun ennen kuin menen katsomaan.

Missä sormisuoja?!

Valittelin tässä taannoin facessa toimimattomasta niistimestä. Pakkauksen piirroskuvassa vauva istuu onnellisesti hymyillen pöydällä ja yhtä seesteinen äiti imee räkää niistimen avulla. Todellisuudessa huutavaa vauvaa täytyi pidellä ainakin meillä kahden aikuisen voimin ja koko touhu herättää kysymyksen, onko se räkä tosiaan pakko saada ulos.

Vauvan hoitoon on tarjolla lukuisa määrä erilaisia apuvälineitä. Meille kertyi talven mittaan kolme erilaista niistintä ja kaikilla toimenpide on yhtä vastenmielinen ja hankala. Äitiyspakkauksen tylppäkärkiset vauvan kynsisakset sen sijaan ovat ihan toimivat - jos vauva suostuu yhteistyöhön tai nukkuu. Näin ensimmäisen vuoden lähestyessä loppuaan tämäkin toimenpide suoritetaan yleensä kahden aikuisen ja erilaisten viihdytyslelujen ja -laulujen voimin. Itkuhälytin oli varsin kätevä muutamia kertoja, kun vauva nukkui talvella ulkona, mutta sen tuutulaulutoimintaa käytettiin lähinnä huvituksena hereillä ollessa. Vauvat ovat kuitenkin sikäli outoja tyyppejä, että varmaan joku siihenkin pimputukseen rauhoittuu.

Olemme selvinneet erinomaisesti varsin vähäisellä määrällä vauva-apuvälineistöä. Meillä ei ole hajuja sisällään pitävää vaipparoskista, koska osittain käytössä olevat kertakäyttövaipat voi laittaa myös tavalliseen roskakoriin, joka tyhjennetään kuitenkin säännöllisesti. Pottaharjoittelu on sujunut mukavasti, vaikka potta on tylsän yksivärinen eikä edes soi. Ehkä taika on siinä, että lapsi laitetaan potalle istumaan, jolloin tämä ei itse näe suurinta osaa kapistuksesta ja silloin, kun potan sisältöä katsellaan, siellä on jotain aivan muuta kuin Nalle Puh. Hetken aikaa mehustelin mielessäni ajatuksella lambadaa soittavan potan cooliudesta, mutta toistaiseksi olemme tyytyneet laulamaan itse.

Emme ole tarvinneet vauvan pään ympärille laitettavaa hiustenpesusuojaa, koska a) vauvallamme on tukkaa varsin maltillisesti, b) vauvan hiuksia on aika harvoin syytä pestä pesuaineella kuitenkaan ja c) vauvamme pitää vedessä läträämisestä ja suihkuttelusta. Kylpiessä olemme pidelleet aina vauvasta kiinni, joten kylpytuen tarvetta ei ole ollut.

Tänään kuulin puistossa ensilusikasta, jossa on urat, joihin jää helposti ruokaa, jota vauva voi sitten imeskellä ja saada ruoan makua suuhunsa. En tiedä, mihin lusikalla varsinaisesti pyritään, mutta se mainittiin keskusteltaessa ongelmista saada vauva syömään muutakin kuin maitoa. Ensimmäisenä tulisi mieleen korvata lusikka antamalla vauvan suuhun ruokaa, jota voi maistella, mutta en oikeastaan tiedä aiheesta mitään (meillä haasteena ei ollut se, miten saada ruoka sisään vaan miten estää sitä tulemasta takaisin ulos). Lusikka lienee sukua verkkopusseille tai reikätuteille eli taste teasereille, joiden läpi voi imeskellä esimerkiksi hedelmiä ilman, että oikeastaan syö niitä.

Olen kuitenkin lopulta hieman pettynyt vauvavälinetarjontaan. Missään en ole törmännyt aikuisen sormisuojaan, jota voisi käyttää silloin, kun vauvan suusta täytyy kaivaa ei-syötäviä pienkappaleita kuten kiviä. Tämä vanhemmalle kivulias toimenpide tuntuu olevan ainakin Tinttanalle hauska leikki, jonka aikana voi virnistellen kokeilla, kuinka kovaa osaa purra hampaat yhteen. Tosin tämä kuviteltu sormisuojakin jäisi verraten pian tarpeettomaksi lapsen kasvaessa, niin että ehkä vain jatkan hokeman "ei suuhun" toistelua ja luotan väistämättömään kehitykseen. Ja olen tyytyväinen jokaisesta turhakkeesta*, jota emme ole hankkineet.



*yhden turhake voi toki olla toiselle vuoden paras hankinta