Siellä se Tinttana nyt nukkua tuhuttaa omassa huoneessaan Solmu kainalossa. Kun sänky saatiin siirrettyä uudelle paikalleen, olisi siellä pitänyt saada häärätä koko loppu päivä. Aamua varten käden ulottuvilla on virallisesti kaksi soittorasiaa ja muutama kirja. Ennen pitkää selvinnee, jäikö hoitopöydälle tai kirjahyllyyn jotain muuta, mikä on ulottuvilla, vaikkei ehkä tarvitsisi olla.
Omaan huoneeseen muuton lisäksi pesäeroa pikkuvauvailuun otettiin tänään altaassa: Tinttana hyppäsi ensimmäisen kerran itse veteen ja seisoi jalat pohjassa ilman, että kukaan piteli kiinni. Näennäisesti pieniä asioita, mutta ovat täyttäneet meidän päivämme aivan pullolleen.
Tinttana ei ollut ainoa, joka sai tänään oman huoneen. Istun tässä kirjoittamassa nukkumaanmenoajan jälkeen oman pöytäni ääressä omassa makuuhuoneessamme ihan avoimesti ja verhot auki. Melkein vuoden olen hissutellut iltaisin nukkumaan pimeään huoneeseen ja nukahtanut kuunnellen pienten kylkien kääntelyä ja satunnaisia önötyksiä. Kun muutimme tänne, makuuhuone möbleerattiin siitä lähtökohdasta, että yhdessä nurkassa on valtava hoitopöytä ja toisessa pinnasänky. Nyt ihmettelemme puolisoni kanssa, mitä tällä kaikella tilalla tehdään. Minä ainakin haluan yöpöydän! Siinä voisi pitää lamppua, puhelinta ja nenäliinaa.
Vaikka onhan tämä makkari nyt vähän autio. Jotenkin tyhjä. Seinät ovat isot ja tasaiset. Ulkoa tuleva valo tuntuu tungettelevalta tähän aikaan illasta. Saakohan täällä nukuttua? Auttaako, jos lukee ensin kirjaa sängyssä? En ole lukenut kirjaa sängyssä illalla viime kevään jälkeen.
perjantai 29. toukokuuta 2015
keskiviikko 27. toukokuuta 2015
Kuoripotut
Keitin tänään perunoita. Koska aikaa oli rajallisesti ja Tinttana alkoi jo nälkäoireilla, keitin perunat kuorineen.
Lapsena inhosin kuoriperunoita. Tai siis keitettyjen perunoiden kuorimista. Äitini keitti perunat poikkeuksetta kuorineen, koska näin perunoiden vitamiinit säilyvät paremmin. Tai vitamiinit olivat ainakin se virallinen selitys, jonka minä sain. Kotona niin sanotusti kannustettiin opettelemaan perunoiden kuoriminen itse, koska koulussa se pitäisi osata samoin kuin kengännauhojen solmiminen. Muistan edelleen voitonriemuni - ja toisaalta helpotuksen - kun koulussa nimenomaan ei tarvinnut kuoria perunoita. Meidänkin koulussamme sadat laman lapset saivat kasvaa valmiiksi kuorittujen perunoiden maailmassa. Tarralenkkarit jalassa.
En ole vielä löytänyt itselleni sopivinta tapaa kuoria keitettyjä perunoita. Lapsena yritin oppia matkimalla. Jäljittelin siskoni kaveria, joka kuori perunasta mahdollisimman ohuita hituloita hyvin tarkasti. Tuloksena minulle naljailtiin pikkutarkkuudesta, kun kulutin toimenpiteeseen tolkuttomasti aikaa. Sitten jäljittelin Ukkini tapaa kuoria miehekkäitä paksuja siivuja vanhan kansan sipistelemättömään tyyliin. Tästä sain jo suoranaista torua, kun risteilijälle meinasi päätyä puoli perunaa. Puoli perunaa irtosi usein myös kesken kuorimisen, jos keittoaika oli mennyt yhtään yli sen oikean hetken, jolloin peruna on kypsä, mutta pysyy vielä kasassa haarukan ympärillä.
En ole ainoa, joka inhoaa keitettyjen perunoiden kuorimista. Eräs toisen siskoni kaveri vietti aikoinaan usein aikaa kotonamme ja ruokaili kanssamme. Hänestä tuli minulle yhdenlainen esikuva taistelussa kuoripottuja vastaan: hän inhosi hommaa niin paljon, että söi perunat aina kuorineen. Kokeilin tätä joskus, mutta mukavuudenhaluni on liian suuri, että pystyisin moisiin sankaritekoihin jatkuvasti. Puolisoni puolestaan vaatii saada kuoria perunat ennen keittämistä, mikä on toinen tapa välttyä ikävältä toimelta itse ruokailutilanteessa.
Pienenä oli vaikea ymmärtää, ettei uusia perunoita voinut syödä koko vuotta. Ja onhan se typerää. Uudet perunat ovat täydellisiä: niitä ei tarvitse kuoria ja silti niitä voi keittää ja syödä hyvällä omallatunnolla ilman, että kuulee mielessään äitinsä vakavan äänen varoittavan hävitetyistä ravintoaineista. Eilen pääsimme onneksi aloittamaan perunoiden kylvön palstalla ja ennen pitkää pääsen tonkimaan penkistä noita ihmeellisiä maapäärynöitä, joiden pintaa säilöminen ei ole ehtinyt pilata.
Tätä kirjoittaessani puolisoni kaivoi päivällä keitetyt perunat kaapista, avasi kattilan kannen ja totesi hämmentyneen tyrmistyneenä "kuoriperunia!". Väänneltyään hetken naamansa tyytyi hän kuitenkin kohtaloonsa ja ryhtyi epämiellyttävään toimeen.
Lapsena inhosin kuoriperunoita. Tai siis keitettyjen perunoiden kuorimista. Äitini keitti perunat poikkeuksetta kuorineen, koska näin perunoiden vitamiinit säilyvät paremmin. Tai vitamiinit olivat ainakin se virallinen selitys, jonka minä sain. Kotona niin sanotusti kannustettiin opettelemaan perunoiden kuoriminen itse, koska koulussa se pitäisi osata samoin kuin kengännauhojen solmiminen. Muistan edelleen voitonriemuni - ja toisaalta helpotuksen - kun koulussa nimenomaan ei tarvinnut kuoria perunoita. Meidänkin koulussamme sadat laman lapset saivat kasvaa valmiiksi kuorittujen perunoiden maailmassa. Tarralenkkarit jalassa.
En ole vielä löytänyt itselleni sopivinta tapaa kuoria keitettyjä perunoita. Lapsena yritin oppia matkimalla. Jäljittelin siskoni kaveria, joka kuori perunasta mahdollisimman ohuita hituloita hyvin tarkasti. Tuloksena minulle naljailtiin pikkutarkkuudesta, kun kulutin toimenpiteeseen tolkuttomasti aikaa. Sitten jäljittelin Ukkini tapaa kuoria miehekkäitä paksuja siivuja vanhan kansan sipistelemättömään tyyliin. Tästä sain jo suoranaista torua, kun risteilijälle meinasi päätyä puoli perunaa. Puoli perunaa irtosi usein myös kesken kuorimisen, jos keittoaika oli mennyt yhtään yli sen oikean hetken, jolloin peruna on kypsä, mutta pysyy vielä kasassa haarukan ympärillä.
En ole ainoa, joka inhoaa keitettyjen perunoiden kuorimista. Eräs toisen siskoni kaveri vietti aikoinaan usein aikaa kotonamme ja ruokaili kanssamme. Hänestä tuli minulle yhdenlainen esikuva taistelussa kuoripottuja vastaan: hän inhosi hommaa niin paljon, että söi perunat aina kuorineen. Kokeilin tätä joskus, mutta mukavuudenhaluni on liian suuri, että pystyisin moisiin sankaritekoihin jatkuvasti. Puolisoni puolestaan vaatii saada kuoria perunat ennen keittämistä, mikä on toinen tapa välttyä ikävältä toimelta itse ruokailutilanteessa.
Pienenä oli vaikea ymmärtää, ettei uusia perunoita voinut syödä koko vuotta. Ja onhan se typerää. Uudet perunat ovat täydellisiä: niitä ei tarvitse kuoria ja silti niitä voi keittää ja syödä hyvällä omallatunnolla ilman, että kuulee mielessään äitinsä vakavan äänen varoittavan hävitetyistä ravintoaineista. Eilen pääsimme onneksi aloittamaan perunoiden kylvön palstalla ja ennen pitkää pääsen tonkimaan penkistä noita ihmeellisiä maapäärynöitä, joiden pintaa säilöminen ei ole ehtinyt pilata.
Tätä kirjoittaessani puolisoni kaivoi päivällä keitetyt perunat kaapista, avasi kattilan kannen ja totesi hämmentyneen tyrmistyneenä "kuoriperunia!". Väänneltyään hetken naamansa tyytyi hän kuitenkin kohtaloonsa ja ryhtyi epämiellyttävään toimeen.
maanantai 25. toukokuuta 2015
Elämä muutoksessa
Viikoloppuna eräs tuttava kyseli hilpeässä mielentilassa vitsaillen, onko elämäni muuttunut. Edellisen kerran jutellessamme olin vielä raskaana ja taisimme olla vasta muuttaneet keskustasta tänne lähiöön. Kysymykseen on olemassa yksi tyjentävä vastaus: kyllä, elämäni on muuttunut. Mutta mielenkiintoisempaa on se, millä tavalla.
Ennen kuin Tinttana tuli meille asumaan, saimme mieheni kanssa kuulla jos jonkinlaisia varoittelevia ja vahingoniloisiakin tiedoksiantoja siitä, miten lapsi muuttaa elämää. "Varautukaa siihen, ettette nuku seuraavaan kahteen vuoteen" oli mielestäni ehkä manauksista typerin. Otan osaa niiden puolesta, joille ongelma on todellinen, mutta meillä kyllä nukutaan ihan mukavasti. Kertaakaan en ole vielä astunut legon päälle ja kyllä, isällä on paljonkin tekemistä lapsen kanssa jo ennen kuin tämä täyttää kaksi vuotta. Olen päässyt rattaiden kanssa kaikkialle, minne on ollut tarve päästä Tinttana mukana eikä meillä ole koskaan tarvittu kantoliinaa. Kukaan ei tainnut sen sijaan mainita, että elämä muuttuu monelta osin hauskemmaksi, kun pieni ihminen oppii maiskuttelemaan kielellään, poimimaan kaikenlaisia pipanoita lattialta, virnistelemään ja vitsailemaan ilman sanoja.
Muutoksen totaalisuus näkyy kiintoisimmin pienissä asioissa. Tänään huomasin kesken aamupalan yrittäväni rapsuttaa kuivunutta puurojälkeä irti käsivarrestani. Hetken tuloksettoman yriyksen jälkeen tajusin, että jälki olikin luomi. Kuinka ilahduttavaa, etten ollutkaan niin pinttyneen likainen! Pääni on ollut kuluneen talven ja kevään täysi seula, mutta sekin tekee elämästä oikeastaan lähinnä jännittävämpää - paitsi silloin kun kanssaihmisiltä loppuu ymmärrys siihen, etten todelakaan tiedä, mitä viikon päästä tapahtuu.
Olen päässyt ensimmäistä kertaa elämässäni tutustumaan ilmiöön pesusta-tulevat-parittomat-sukat. Kerran jopa laitoin jalkaan kaksi mustaa sukkaa, joissa oli eri värinen raita varressa. Tämä oli toisaalta hauskaa, mutta kuitenkin sikäli häiritsevää, että en ehkä kokeile ihan heti uudestaan. Mutta missä ne toiset parit tosiaan ovat?! Mieheni lupasi käydä oman sukkalaatikkonsa illalla läpi ihan kaiken varalta. En usko hetkeäkään sukkia syövään pesukoneeseen ja pyykkirutiinini pitäisi olla aukoton.
Hämmentävä muutos on myös se, miten henkilökohtaisia tavaroitaan täytyy jatkuvasti vahtia. Kotonani nimittäin vipeltää pienhenkilö, jolla on pakkomielle punaisesta puhelimestani ja yhtä kutsuvan kirkkaasta hiirestäni. Vaatteeni ovat muuttuneet ihmeen ihaniksi ja niitä voisi lavehtia, levitellä ja nuohkata jatkuvasti.
Tätä kirjoittaessani poltin kattilallisen lupaavaa ruokaa pohjaan. Kattila ei onneksi ollut kovin iso ja Tinttana sai vähemmän reikäpäisten äitien tekemää sössöä purkista.
Ennen kuin Tinttana tuli meille asumaan, saimme mieheni kanssa kuulla jos jonkinlaisia varoittelevia ja vahingoniloisiakin tiedoksiantoja siitä, miten lapsi muuttaa elämää. "Varautukaa siihen, ettette nuku seuraavaan kahteen vuoteen" oli mielestäni ehkä manauksista typerin. Otan osaa niiden puolesta, joille ongelma on todellinen, mutta meillä kyllä nukutaan ihan mukavasti. Kertaakaan en ole vielä astunut legon päälle ja kyllä, isällä on paljonkin tekemistä lapsen kanssa jo ennen kuin tämä täyttää kaksi vuotta. Olen päässyt rattaiden kanssa kaikkialle, minne on ollut tarve päästä Tinttana mukana eikä meillä ole koskaan tarvittu kantoliinaa. Kukaan ei tainnut sen sijaan mainita, että elämä muuttuu monelta osin hauskemmaksi, kun pieni ihminen oppii maiskuttelemaan kielellään, poimimaan kaikenlaisia pipanoita lattialta, virnistelemään ja vitsailemaan ilman sanoja.
Muutoksen totaalisuus näkyy kiintoisimmin pienissä asioissa. Tänään huomasin kesken aamupalan yrittäväni rapsuttaa kuivunutta puurojälkeä irti käsivarrestani. Hetken tuloksettoman yriyksen jälkeen tajusin, että jälki olikin luomi. Kuinka ilahduttavaa, etten ollutkaan niin pinttyneen likainen! Pääni on ollut kuluneen talven ja kevään täysi seula, mutta sekin tekee elämästä oikeastaan lähinnä jännittävämpää - paitsi silloin kun kanssaihmisiltä loppuu ymmärrys siihen, etten todelakaan tiedä, mitä viikon päästä tapahtuu.
Olen päässyt ensimmäistä kertaa elämässäni tutustumaan ilmiöön pesusta-tulevat-parittomat-sukat. Kerran jopa laitoin jalkaan kaksi mustaa sukkaa, joissa oli eri värinen raita varressa. Tämä oli toisaalta hauskaa, mutta kuitenkin sikäli häiritsevää, että en ehkä kokeile ihan heti uudestaan. Mutta missä ne toiset parit tosiaan ovat?! Mieheni lupasi käydä oman sukkalaatikkonsa illalla läpi ihan kaiken varalta. En usko hetkeäkään sukkia syövään pesukoneeseen ja pyykkirutiinini pitäisi olla aukoton.
Hämmentävä muutos on myös se, miten henkilökohtaisia tavaroitaan täytyy jatkuvasti vahtia. Kotonani nimittäin vipeltää pienhenkilö, jolla on pakkomielle punaisesta puhelimestani ja yhtä kutsuvan kirkkaasta hiirestäni. Vaatteeni ovat muuttuneet ihmeen ihaniksi ja niitä voisi lavehtia, levitellä ja nuohkata jatkuvasti.
Tätä kirjoittaessani poltin kattilallisen lupaavaa ruokaa pohjaan. Kattila ei onneksi ollut kovin iso ja Tinttana sai vähemmän reikäpäisten äitien tekemää sössöä purkista.
sunnuntai 24. toukokuuta 2015
Yleisön pyynnöstä
Siskoni tuli facessa maininneeksi, että jos minulla olisi blogi, niin hän lukisi sitä. Vielä samana päivänä puolisoni asettui samalle kannalle. Näin ollen katson aiheelliseksi vastata odotuksiin ja kirjoittaa hieman lisää ilman, että se ponnahtaa kaikkien tuttavieni etusivuille pyytämättä.
Monet ystävistäni kaipaavat jotain suurempaa tai lähtevät jonnekin kauemmas. Vähintään matkustavat. Tai suunnittelevat muutosta aina vain. Ihmiset tuppaavat välillä jopa katoamaan - Helsinkiin tai Kiinaan, se on minun kannaltani aivan sama. En syytä ketään katoamisesta. Olen itse onneton yhteyden pitäjä ja tiedän, etteivät kaikki ole siinä etuoikeutetussa asemassa kuin minä, että voisivat jäädä elämään tähän täydelliseen yhtä aikaa kauniiseen ja rumaan kaupunkiin, jossa piirit pienet pyörivät vuodesta toiseen samanlaisina. Monia vaivaa kaukokaipuu, jota en ehkä koskaan pysty täysin ymmärtämään.
Minä haluan sukeltaa lähelle. Käpertyä omaan pienuuteeni niin kuin tämä kaupunki käpertyy itsensä ympärille ja näyttää joka suunnasta eri tavalla hassulta. Aina vähän vinksahtaneelta. Ultra Bran sanoin "jossain kaupungissa on maailma näytteillä, mitä täällä on, aina samoja pieniä ilmiöitä, eikä vieläkään tuulivoimaa". Minä en halua maailmannäyttelyyn. Minä pidän pienistä ilmiöistä.
Monet ystävistäni kaipaavat jotain suurempaa tai lähtevät jonnekin kauemmas. Vähintään matkustavat. Tai suunnittelevat muutosta aina vain. Ihmiset tuppaavat välillä jopa katoamaan - Helsinkiin tai Kiinaan, se on minun kannaltani aivan sama. En syytä ketään katoamisesta. Olen itse onneton yhteyden pitäjä ja tiedän, etteivät kaikki ole siinä etuoikeutetussa asemassa kuin minä, että voisivat jäädä elämään tähän täydelliseen yhtä aikaa kauniiseen ja rumaan kaupunkiin, jossa piirit pienet pyörivät vuodesta toiseen samanlaisina. Monia vaivaa kaukokaipuu, jota en ehkä koskaan pysty täysin ymmärtämään.
Minä haluan sukeltaa lähelle. Käpertyä omaan pienuuteeni niin kuin tämä kaupunki käpertyy itsensä ympärille ja näyttää joka suunnasta eri tavalla hassulta. Aina vähän vinksahtaneelta. Ultra Bran sanoin "jossain kaupungissa on maailma näytteillä, mitä täällä on, aina samoja pieniä ilmiöitä, eikä vieläkään tuulivoimaa". Minä en halua maailmannäyttelyyn. Minä pidän pienistä ilmiöistä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)