Olemme Puolisoni kanssa pitäneet kaupungin vuokraviljelypalstaa nyt jo useampia kesiä. Keväisin olemme kääntäneet maata ja lannoittaneet, kylväneet ja kastelleet. Pitkin kesää on vuoroin kannettu vettä ja taisteltu pellon valtavaa ja vahvaa rikkakasvustoa vastaan. Syksyn lähestyessä olemme saaneet joka vuosi nauttia jonkinlaisesta sadonkorjuusta, joka huipentuu perunoiden nostoon. Vuoden kierto seuraa toistaan muuttumattomana, kuten se lienee aina tehnyt. Palstalla vain jokainen kesä on erilainen.
Ensimmäinen kevät oli täynnä innostusta, tarmoa ja avointa kokeilumieltä. Emme olleet kumpikaan aiemmin pitäneet kasvimaata, vaikka ainakin minua siihen yritettiin kotona kovasti niin sanotusti kannustaa. Kun ensimmäiset porkkanat nostivat hennot sirkkalehtensä, kävi Äitini näyttämässä, mitkä kasvinalut olivat porkkanoita ja mitkä rikkaruohoja. Maanmuokkaus oli ollut lähes toivotonta ja juurakkoisia savipaakkuja kannettiin pois maatilkulta monena päivänä. Ilmeisesti läntti oli ollut käytännössä kesannolla useita vuosia.
Noina ensimmäisinä vuosina saimme runsaasti ohjeistusta ja kehujakin palstanaapuriltamme. Kyseinen vanhempi herrahenkilö oli viljellyt perunoitaan jo kolmattakymmentä vuotta ja sen kyllä huomasi. Joitain kesiä sitten hän joutui terveydellisistä syistä luopumaan perunamaastaan, mutta jaksoi silti jatkaa pellon kiertelyä jakaen ohjeita uusille ja kysellen kuulumisia vanhoilta viljelijöiltä. Erityisen vaikutuksen häneenkin taisivat tehdä kiinalaiset, jotka korjasivat parhaina kesinä kaksikin satoa. Kun me aloimme etsiä ensimmäisiä perunoita, nämä ilmeisesti aasialaiset siirtolaiset kylvivät jo uudelleen.
Ensimmäisen vuoden yllättävän runsaan ja hyvälaatuisen sadon jälkeen olemme jaksaneet joka vuosi yrittää ja toivoa. Mukana on ollut useita kavereita, joiden innostus ja taidot ovat vaihdelleet, mutta joista jokainen on varmasti saanut touhusta syksyllä muutakin kuin kipeän selän ja uusia kokemuksia. Erityisesti olemme hyötyneet viimevuosien Kanssaviljelijästämme, jonka kokeilunhalu ja luovuus ovat tuoneet palstallemme sekä uusia lajeja että auttaneet taistelussa nykyisistä vitsauksista pahinta, Röyhkeää Rusakkoa vastaan.
Minä pidän pupuista. Ja pupujen täytyy syödä. Jos olisin pupu, niin pesisin oikein mielelläni kasvimaapellon läheisyydessä. Mutta minun sympatiani Röyhkeää Rusakkoa kohtaan loppui samalla hetkellä, kun näin ensimmäisen kerran poikki purrut herneen- ja pavunvarret ja maahan kuivuneet varsinaiset herkut. Pöljäke jätti herneet syömättä.
Tänä kesänä voi jo sanoa, että useimmat viljelijät ovat aidanneet neliönsä jollain tavalla. Me olemme keskittyneet lajeihin, joista Röyhkis ei välitä. En voi kieltää pientä vahingoniloa, kun aidattujen palstojen sisällä näkyy syötyjä kaalinlehtiä ja poikkipurtuja varsia. Eiväthän ne aidat pitele valtaviksi kasvaneita vahvajalkaisia lihaskimppuja. Loikka sisään, loikka ulos ja on aivan sama, onko pellolle raahannut verkkovirityksiä vai ei.
Tänä kesänä en ole pystynyt pitämään palstaamme sellaisessa kunnossa kuin haluaisin. Viime kesänä sentään saatoin kitkeä kevätkesän ihan rauhassa, kun Tinttana köllötteli vielä tyytyväisenä mahassa. Tänään kävimme yhdessä hakemassa ensimmäiset kesäkurpitsat ja kaivamassa ensimmäiset muutamat perunat penkin reunasta. Varsinaista apua lapsesta ei vielä ollut. Kun repäisin ensimmäiset kouralliset rehottavaa heinää kesäkurpitsapenkistä, pärähti Tinttana huutamaan kuin olisin loukannut häntä henkilökohtaisesti. Sama jatkui perunapenkissä ja valitus rauhoittui vasta, kun poistuimme pellolta ja lähdimme ajamaan rattailla takaisin kotiin. Ehkä lapsen mustavalkoinen maailmankuva ei pystynyt käsittämään kasvien repimistä. Tai ehkä housut vain olivat jo liian märät kosteasta heinästä.
Ehkä kitken sitten enemmän taas ensi vuonna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti