Viikoloppuna eräs tuttava kyseli hilpeässä mielentilassa vitsaillen, onko elämäni muuttunut. Edellisen kerran jutellessamme olin vielä raskaana ja taisimme olla vasta muuttaneet keskustasta tänne lähiöön. Kysymykseen on olemassa yksi tyjentävä vastaus: kyllä, elämäni on muuttunut. Mutta mielenkiintoisempaa on se, millä tavalla.
Ennen kuin Tinttana tuli meille asumaan, saimme mieheni kanssa kuulla jos jonkinlaisia varoittelevia ja vahingoniloisiakin tiedoksiantoja siitä, miten lapsi muuttaa elämää. "Varautukaa siihen, ettette nuku seuraavaan kahteen vuoteen" oli mielestäni ehkä manauksista typerin. Otan osaa niiden puolesta, joille ongelma on todellinen, mutta meillä kyllä nukutaan ihan mukavasti. Kertaakaan en ole vielä astunut legon päälle ja kyllä, isällä on paljonkin tekemistä lapsen kanssa jo ennen kuin tämä täyttää kaksi vuotta. Olen päässyt rattaiden kanssa kaikkialle, minne on ollut tarve päästä Tinttana mukana eikä meillä ole koskaan tarvittu kantoliinaa. Kukaan ei tainnut sen sijaan mainita, että elämä muuttuu monelta osin hauskemmaksi, kun pieni ihminen oppii maiskuttelemaan kielellään, poimimaan kaikenlaisia pipanoita lattialta, virnistelemään ja vitsailemaan ilman sanoja.
Muutoksen totaalisuus näkyy kiintoisimmin pienissä asioissa. Tänään huomasin kesken aamupalan yrittäväni rapsuttaa kuivunutta puurojälkeä irti käsivarrestani. Hetken tuloksettoman yriyksen jälkeen tajusin, että jälki olikin luomi. Kuinka ilahduttavaa, etten ollutkaan niin pinttyneen likainen! Pääni on ollut kuluneen talven ja kevään täysi seula, mutta sekin tekee elämästä oikeastaan lähinnä jännittävämpää - paitsi silloin kun kanssaihmisiltä loppuu ymmärrys siihen, etten todelakaan tiedä, mitä viikon päästä tapahtuu.
Olen päässyt ensimmäistä kertaa elämässäni tutustumaan ilmiöön pesusta-tulevat-parittomat-sukat. Kerran jopa laitoin jalkaan kaksi mustaa sukkaa, joissa oli eri värinen raita varressa. Tämä oli toisaalta hauskaa, mutta kuitenkin sikäli häiritsevää, että en ehkä kokeile ihan heti uudestaan. Mutta missä ne toiset parit tosiaan ovat?! Mieheni lupasi käydä oman sukkalaatikkonsa illalla läpi ihan kaiken varalta. En usko hetkeäkään sukkia syövään pesukoneeseen ja pyykkirutiinini pitäisi olla aukoton.
Hämmentävä muutos on myös se, miten henkilökohtaisia tavaroitaan täytyy jatkuvasti vahtia. Kotonani nimittäin vipeltää pienhenkilö, jolla on pakkomielle punaisesta puhelimestani ja yhtä kutsuvan kirkkaasta hiirestäni. Vaatteeni ovat muuttuneet ihmeen ihaniksi ja niitä voisi lavehtia, levitellä ja nuohkata jatkuvasti.
Tätä kirjoittaessani poltin kattilallisen lupaavaa ruokaa pohjaan. Kattila ei onneksi ollut kovin iso ja Tinttana sai vähemmän reikäpäisten äitien tekemää sössöä purkista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti