Talvi

Minä en pidä Talvesta. Uskoakseni tunne on molemminpuolinen. Talvi kiusaa eikä sitä pääse pakoon ellei sitten lähde oikeasti kauas.

Talvi tunkee sisään ikkunanraoista ja tekee sisäilmasta kuivaa, pattereista kuumat ja ikkunoista kylmät. Missään ei ole hyvä. Aina on pimeää. Ulkona on vaikea liikkua. On vaikea hengittää tai sitten on aivan märkää. Talvella ei kuulu olla märkää, mutta on silti. Kylmää, vaatteiden läpi ja ohi keholle pyrkivää jäätävää märkää.

Tai sitten on pelkästään kylmää, niin että keuhkot yrittävät epätoivoisesti viestiä aivoille, että olen väärässä paikassa tekemässä vääriä asioita. Tällöin täytyy pukea päälle vaatteita niin, että näyttää lopulta aivan typerältä pönkelöltä tai sitten on jostain kohtaa kuitenkin vähän kylmä. Tai voi tietysti pukeutua vaikkapa näyttävästi turkiksiin, mutta silloin tulee hiki, joka jäätyy heti, jos se pääsee pois sieltä vaatteen alta ja taas on märkää. Paitsi iholla, joka on kuiva. Aina vain kuiva koko raastavan talvikauden, vaikka sille tekisi mitä.

Joskus talvella käy niin onnekkaasti, että on niin sanottu pikku pakkanen. Silloin voisi liikkua suhteellisen vaivatta hengittäen suhteellisen kevyesti pukeutuneena - jos siis pysyy sitten koko ajan tosiaan liikkeessä. Mutta ei, koska Talvi on niin kakkapäinen sadisti, on pikku pakkasella yleensä liukasta. Ensin talvinen tie syö kerroksittain hiekkaa sulaen ja jäätyen ja sulaen ja jäätyen ja jättää sitten vielä jälkeensä irtonaisen pikkukivipäällysteen Kevään riesaksi.

Ja sitten te rakkaat talvi-ihmiset sanotte, että eikö ole ihanaa polttaa kynttilöitä ja nautiskella sisällä pimeinä talvi-iltoina. No ei ole. Siis absoluuttisesti ihanaa. Kyllä minä mieluummin nautiskelisin ulkona ja auringonvalossa. Niitä kynttilöitä poltetaan, jotta kestettäisiin sitä pimeyttä edes jotenkin. Ja sitten sanotte, että pikku pakkasella on ihanaa hiihtää. Siis hiihtää. Suksilla! Ilman talvea en usko, että kenellekään täysipäiselle ihmiselle olisi koskaan tullut mieleenkään sitoa suksia jalkoihinsa. Mutta hyvä, jos joku tykkää. Itsehän olen suorittanut oppivelvollisuuteni eikä minun tarvitse tehdä sitä enää. Ei ehkä enää ikinä. Ja se, jos mikä, on ihana ajatus: minun ei ole pakko hiihtää enää koskaan, jos en halua!

Helmikuuta on jäljellä enää vähemmän kuin viikko, vaikka tämän vuoden helmikuu on erityisen kettumainen ylimääräisine karkauspäivineen. Kenen hyvä idea on muuten ollut sijoittaa karkauspäivä helmikuulle? Tuolle kuukausien pahimmalle kiusankappaleelle, joka vain jatkaa talvea, mutta jonka aikana ei vielä uskalla uskoa kesän todella lähestyvän.

Tästä typeryydestä huolimatta olemme melkein selvinneet! Maaliskuu on ihan kohta ja silloin voi jo luottaa kevääseen ja alkaa varovasti nauttia jokaisesta märästä päivästä, joka oikeasti sulattaa lunta eikä vain kiusaa.

Ja jotta en nyt kuulostaisi pelkästään ärsyyntyneeltä valittajalta (joka kyllä todellisuudessa olen), niin myönnän, että talvessa on yksi potentiaalisesti mukava asia ja se on pulkka. Erityisesti nyt pienen lapsen kanssa eläessä kaikki muut talven piirteet vain voimistuvat ja muuttuvat monin verroin rasittaviksi. Kiitos pulkan, minulla on ollut kuluneiden kuukausien aikana välillä edes pieniä alamäen mittaisia hetkiä, jolloin Talvi ei tunnu ihan niin painavalta.

***

Tämän kirjoituksen sisältöä ei tule sotkea mielipiteisiini ilmastonmuutoksesta tai sen vaikutuksista Talveen tai mihinkään muihinkaan ympäristöasioihin. Ymmärrän, että Talvi on välttämätön maapallolle ja minunlaisteni ihmisten tulisi kerätä itsensä ja häipyä hiimoon näiltä leveysasteilta vaikka heti lokakuussa. Näin varmaan vielä joskus teenkin. Ja hiimolla tarkoitan tässä esimerkiksi pientä osa-aikaisasuntoa Välimeren rannalla.

"Isä on matkalla" osa 3/3

"Ja sit me tanssittais koko yö
Me juotas Roomassa grappaa tähtien alla
Ja me tiedettäs kyllä et se taika ei kestä
Mut vaikka ois onni vain laina
Niin meil olis aina Rooma"

laulaa Edu Kettunen. Tämä ei ymmärtääkseni avautunut Puolisolleni, jolle Rooma oli työmatkakohde ja kolmas reissu lyhyellä aikajänteellä, mutta seuraavan kerran aion olla mukana. Tällä kertaa olin kotona Tinttanan kanssa.

Viimeinen keskinäinen neljän päivän rutistus alkoi mukavasti retkellä Mummin kirjastoon, missä Tinttana ravasi onnessaan hyllyjen välejä huudellen "hyppy, hyppy, hyppy!". Hän pitää kirjastoista. Seuraava päivä oli tavanomainen toiminta-torstai: aamulla muskariin ja iltapäivällä uimaan. Ja sitten se iski.

Torstai-iltana oloni oli sikäli hutera ja kylmäjäinen, että varustauduin yötä vasten särkylääkkeellä. Aamulla totesin olevani flunssassa, joka oli tehnyt tuloaan koko viikon. No, eihän siinä. Semmoista se on näin talvella. P*kle. Päiväunilta heräsinkin sitten vatsa nurinpäin ja soitin Mummin hätiin, kun totesin liukuvani kohti toimintakyvyttömyyttä ainoana toiveenani onnistua oksentamaan. Toiveeni täyttyi vasta kesken Tinttanan nukkumaanmenosänkyynpalauttelun.

Vatsatautini oli nopea ja vaikka lauantai olikin taistelua, saatoin todeta olevani jo toipumisvaiheessa. Tinttana herätti ajamalla säiliöautolla pitkin naamaani ja kömpi sitten viereen. Sain tehtyä nälkähermoja kiristelevälle tahtoikäiselle lapselle aamupuuron ja join itse laimennettua mustaherukkamehua, joka ei pysynyt sisällä. Mummi vei energiaansa pakahtuvan Tinttanan ulos, keitti mustikkapuuroa ja pelasti meidät taas kerran. Kun Puolisoni alkuillasta palasi kotiin, uskaltauduin jo maistamaan pienen palan ruisleipää.

Minulla on ollut puhdasoppinen vatsatauti viimeksi ehkä ala-asteikäisenä. Eikä pahinta nytkään ollut pahoinvointi vaan päänsärky. Lähin vertauskuva ololle oli kuin olisin osallistunut samana päivänä sekä sitseille että rakseille.

Tänään on sunnuntai. Ulkona on pitkästä aikaa kaksi plusastetta, lumi sulaa, linnut laulavat ja ihana ydinperheeni meni keskenään kauppaan. Imeskelin yhden tuliais- m&m's:n eikä tunnu edes pahalta. Seuraava, joka täällä on lähdössä matkalle, olen minä. Silloin on kevät.