Erinomaisessa teoksessa Tatu ja Patu etsivinä. Tapaus Puolittaja otetaan ansiokkaasti kantaa liikakulutuksen hillitsemiseen. Tarina lienee kuvitteellinen, mutta huomenna kuluneiksi tulleiden viiden ja puolen vuoden aikana olen saanut havaita, kuinka Puolittaja on iskenyt myös omaan talouteeni. Enkä nyt puhu hiilijalanjäljen tai päästöjen saati menojen puolittamisesta, vaan suurella rakkaudella (ja vaivalla) itse kasvattavastamme Jälkeläisestä.
Loppusyksystä 2015 saatoin todistetusti vielä uppoutua nautiskelemaan rauhassa Appelsiinista. Puolittaja oli jo tuolloin puolittanut (tai suorastaan murto-osittanut) yksityisyyteni, aikani, mielenrauhani, päiväuneni ja alkoholinkäyttöni. Aluksi puolittaminen on niin totaalista ja tietysti myös asiaankuuluvaa, ettei sitä edes oikein huomaa. Kestää vuosia - tässä tapauksessa noin viisi ja puoli vuotta - ennen kuin huomaa, mitä kaikkea sitä tuleekaan puolittaneeksi.
Totuus iski minuun joulukuisena iltana 2019, kun tajusin puolittavani myös appelsiinini. "Haluatko puolet?" pääsee suusta sen kummempia miettimättä. "Okei, rauhoitu, sopiiko, jos saat puolet tästä?" on usein toimiva keino selvitä elämässä eteenpäin. "Mitäs jos otetaan tuommoinen puoliksi?" toimii esimerkiksi kahvilassa: on hirveän kätevää ostaa sekä sämpylä että kakkupala ja laittaa ne puoliksi. Käytännössä minä syön sämpylän ja yhden lusikallisen kakkua ja Puolittaja ottaa yhden haukun sämpylää ja syö kakun. Ja minä olen tyytyväinen itseeni, kun olen saanut Jälkeläiseni sisään edes yhden haukun niinsanottua suolapalaa.
Vanhemman tehtävä on huolehtia jälkeläistensä mahdollisimman optimaalisesta kasvusta. Tämä käsittää sekä henkisen että ruumiillisen puolen. Ruumiillinen puoli taas käsittää muun muassa asiallisen ravitsemuksen. Optimaalisen kasvun tavoite on sikäli sisäänrakennettu, ettei sitä usein tule edes tietoisesti ajateltua. Puolittaminen on hyvä esimerkki tästä. Jälkeläinen tarvitsee vitamiineja ja sellaista huolenpitoa, joka vahvistaa yhteenkuuluvuuden ja turvallisuuden tunnetta. Varmaankin siksi huomaan kokevani appelsiinin syömisen Jälkeläisen seurassa käytännössä mahdottomaksi ilman puolittamista.
Puolittamisella ei välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa, haluaako Jälkeläinen itse puolittamista. Minun vaistomainen tehtäväni vanhempana on puolittaa. "Ottaisitko puolet tästä? Ai et halua? Otatko nyt edes yhden palan? Hyvä, otatko toisenkin?" Ja siinä sitä ollaan yks' kaks' yllättäen puolittamassa puoliväkisin. Lopputulema on usein alla näkyvän kaltainen: minä teen työt, Jälkeläinen saa parhaat palat ja nautittuaan etuuksistaan kyllälti, jättää jälkeensä raadellun palan Minun Appelsiiniani.
Hyväksyn puolittamisen evolutionaarisena välttämättömyytenä. Ja nyt joku Kokeneempi Lukija tietysti päivittelee myötätuntoisena, kuinka tulen ikävöimään sitä kaikkea puolittamista sitten, kun Jälkeläisestäni tulee täysikasvuinen. Itseäni kiinnostaa lähinnä tietää, mitä puolittamiselle tapahtuu, jos jälkeläisiä on useampi kuin yksi! Voisivatko esimerkiksi kaksi jälkeläistä puolittaa appelsiinin keskenään? Jo omien kokemustenikin pohjalta pidän sitä kyllä melko epätodennäköisenä ja vähintäänkin haastavana johtuen evolutionaarisesti välttämättömästä kamppailusta. Eli syönen siis jatkossakin appelsiinini enimmäkseen iltakahdeksan jälkeen ilman Puolittajia.
