Monet ihmiset huomaavat yhtäläisyyksiä vauvan ja koiranpennun käytöksessä. Samoin lapsen kasvatusta ja koiran koulutusta verrataan usein. Hieman vahingossa. Vähän anteeksi pyydellen. Että "eihän näin pitäisi ehkä sanoa, mutta".
Anteeksipyytely on turhaa. Ainakin meidän lapsemme on retuuttanut erilaisia pehmoeläimiä suussaan ja yrittänyt järsiä huonekaluja. Hän painii mielellään, innostuu helposti ja oppii rajoja yksinkertaisilla kielloilla ja käskyillä. Jos Tinttanalla olisi häntä, se heiluisi ihan varmasti maissinaksuille ja rusinoille. Ikäville asioille voi uikuttaa tai murista ja terävien hampaiden voimaa ei oikein hallita. On tekopyhää väittää, ettei eläin- ja ihmislapsilla olisi yhteneväisyyksiä. Paljon.
Pikkulasten ja koirien yhteiset tekijät ilmenevät laajemmallakin yhteiskunnassa ja sosiaalisessa käytöksessä. Kun aikoinaan ulkoilutin siskoni nyttemmin edesmennyttä koirakumppania, vastaan saattoi tulla itselleni tuntemattomia ihmisiä, joille Herra P oli mukava tuttavuus - ja Herra P rakasti huomiota aivan kuin Tinttanakin. Huomaan samoin tunnistavani jo nyt parin puistokuukauden jälkeen lähipuiston lapset riippumatta siitä, onko mukana äiti, isä, mummo vai joku muu. Hehän ovat kaikki tavallaan vain kyseisen lapsen ulkoiluttajia, jotka opitaan tuntemaan nimellä Pirkon Isä tai Juran Äiti. Yleensä vanhempien omat etunimet tulevat puheeksi vasta usean tapaamiskerran jälkeen, jos ollenkaan. Sama toimi useamman kuukauden harrastusryhmässämme. Ja samaa tehdään jossain määrin lyhyillä perhekursseilla, joilla olen työskennellyt.
Olen muutaman kuluneen kuukauden aikana jutellut useamman satunnaisen tuntemattoman kanssa kuin vuosiin. Jos olet aikuinen ihminen ja vaikkapa matkustat yksin bussilla, ei kukaan tule kysymään, kuinka vanha olet tai vilkuttele sinulle viereiseltä penkiltä. Tai jos joku niin tekee, vaivaudut totaalisesti ja todennäköisesti kysyjä on jollain lailla normaalin rajan ulkopuolella. Lapsen kanssa näin käy jatkuvasti. Samoin tapahtuu (tosin verraten vähäisen) kokemukseni mukaan koiran kanssa. Tyypillisesti juttelija on keski-iän ohittanut nainen, joka alkaa pian kertoa omista lapsenlapsistaan/kummilapsistaan/koiristaan. Useammin tämä on hauskaa kuin rasittavaa.
Olemme kaikki nähneet kadulla tilanteen, jossa kaksi koiraa kohtaavat. Usein ne alkavat haukkua, vetää hihnaansa ja sitten luvan saatuaan tutkia toisiaan. Kun Tinttana näkee kadulla koiran, hän alkaa hihkua, osoittaa ja tarvittaessa kurkotella koiraa kohti. Jos hyvin käy, ulkoiluttaja antaa koiransa tulla nuuhkimaan. Silloin kävelymme on oikein onnistunut ja tylsäkin retki muuttuu jännittäväksi elämykseksi. Joskus kuulemme tapaamamme koiran nimen, mutta kertaakaan koiran ulkoiluttaja ei ole kertonut meille omaa nimeään tai ollut kiinnostunut minun nimestäni. Koska mitäs väliä sillä olisikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti