Operaatio kotimatka

Vinkuran ensimmäinen lukuvuosi päiväkodissa alkaa lähestyä loppuaan. Tänä aikana olemme päässeet siirtymien osalta oikeastaan kokonaan irti rattaista, noista elämän helpottajista, jotka vaikeuttavat niin monia tilanteita, tuovat hiekkaa sisälle ja ärsyttävät eteisessä. Vinkura on kevään aikana oppinut ajamaan potkupyörällä varsin sujuvasti ja juokseekin tarvittaessa satoja metrejä. Tai siis halutessaan - ei välttämättä tarvittaessa. Ja siis sujuvasti silloin, jos huvittaa. 

Päiväkotipäiviin liittyy kaksi siirtymää: aamulla Puolisoni vie Vinkuran laatikkopyörän kyydissä hoitoon ja iltapäivällä tavallisimmin minä kuvittelen johtavani operaatio kotiinpaluuta. Kyllä, voisin työntää rattaat tyhjänä päiväkodille ja sitten enimmäkseen tyhjänä kotiin Vinkuran kävellessä ja kinatessa siitä, istuuko kyytiin vai ei. Mutta pidän pitkällä tähtäimellä parempana kasvatusmetodina sitä, että lapsi liikkuu mahdollisimman pitkälti itse (ja tyhjien rattaiden työntely se vasta typerältä tuntuu). Operaatio kotimatkan suoritus alkaa siis siitä, että kannan potkupyörän päiväkodille. 

Seuraava vaihe on aina sujuva ja mukava. Vinkura näkee minut pihalla, ilahtuu ja juoksee portille. Mahdollisesti hän hakee reppunsa kuistilta ensin. Hoitaja kertoo, että päivän aikana on puuhattu kaikenlaista kehittävä ja että lapsi on nukkunut hyvin ja syönyt hyvin (paitsi maksalaatikkopäivinä, jolloin hän kieltäytyy lämpimästä ruoasta). Jos hoitaja on uusi tai sijainen, hän ihastelee ääneen, miten positiivinen ja omatoiminen lapsi on - kyllä, Vinkura hurmaa ihan jokaisen. 

Sitten lähdetään portista ulos, Vinkura potkuttelemaan ja myöhemmin kuulen Puistossa, kuinka joku toinen vanhempi on ihastellut sujuvaa toimintaamme. 

Noin kahdenkymmenen metrin päästä Vinkura pysähtyy, toteaa "no niin!" ja kaataa pyörän maahan. On aika etsiä kiviä. 

Aarrekivi löytyy. Aarrekivi kädessä on hankala ajaa pyörää. Aarrekivi ei pysy ohjaustangon päällä. Äiti ei saa kantaa aarrekiveä. Etenemme kenties joitakin metrejä, kunnes aarrekivi heitetään pois. On aika etsiä "uu aa tivi". Uuden aarrekiven kanssa käymme läpi saman prosessiin. Kivi ei edelleenkään pysy pään päällä. 

Toistamme tätä, kunnes on aika pysähtyä silittämään vastaan tulevaa koiraa. Tai ainakin keskustelemaan. "Hau hau hau!" Vinkura huutaa ja koirat ihmettelevät, mikä se on ja mikä sille tuli. Hyvässä lykyssä ohi kulkee koulutyttöjä, joiden perässä vauti kiihtyy ainakin viiden metrin matkalla. Kerran Vinkura istui kivelle vieraan talon pihaan, kun kieltäydyin pyrkimästä sisälle koulutyttöjen perässä. Matka jatkui vasta, kun pari varttuneempaa vierasta rouvashenkilöä tarjoutuivat ottamaan Vinkuran luokseen yökylään. Olisi ollut kuulemma pullaakin, mutta se ei Vinkuraa kiinnostanut. 

Toissapäivänä erehdyin yrittämään vaihtoehtoista reittiä, jossa olisi loivempi ylämäki. Sen varrella oli tosin myös kauppa, josta ostimme viime viikolla jäätelöt. Tätä täytyi ihan istua maahan tuumimaan. Ja vanha kirjasto, joka on kesän kiinni muuttaakseen syksyksi uuteen koulutaloon. Ei auttanut, vaikka Vinkura kuinka roikkui oven rivassa ja piippaili sormella jokaista potentiaalista nappulaa. Edes omatoimikirjastoon ei nyt päässyt. Melkein tuli itku, mutta ei sentään aivan. Vinkuroimme eteenpäin, kun suostuin kantamaan pyörän ja repun lisäksi myös kypärää. Vinkuran kantamista vältän, kun alkaa käydä vähän voimille. 

Edellä kuvailtu on se tavallinen tapa siirtyä reilun parinsadan metrin matka hoidosta kotiin. Eilen Vinkura kuitenkin valitsi sen vaihtoehtoisen taktiikan ja potkutteli koko matkan sujuvasti viimeiseen risteykseen asti. Niin sujuvasti, että meni ihan ohi. Ja ohi seuraavastakin käännöspaikasta. Meno oli niin sujuvaa, että päädyimme naapuritalojen väliseen sokkeloon leikkimään juoksupiiloa niin, että minä kannoin tietysti lopulta pyörää. 

Hoitopäivän jälkeen olisi tietysti asiallista jäädä vaikka omaan pihaan hetkeksi ulos leikkimään. Yleensä emme jää. 

Kaksi lasta ja elämä puuhakasta

Puolisoni haastoi itsensä vuodenvaihteen kunniaksi päivittämään sosiaalisen median tiliään vuoden 2008 tyyliin. En tietenkään voinut olla osallistumatta. Aloituspäivityksessä hän kuvaili elämäänsä tapahtumaköyhäksi. Minä puolestani olen jo alle viikon kuluttua huomannut, etten mitenkään pysty kuvailemaan elämääni yhdellä päivityksellä päivässä. Tai kysehän on tietysti välähdyksistä, mutta kun päivät ovat enimmäkseen tyyliä strobovalo, tuottaa kohtuutonta karsintaa valita vain muutama sana. 

Eilen ja tänään on kyllä ollut hetkittäisiä pysähtyneisyyden hetkiä. Touhutötterö on löytänyt ilmeisesti jonkinlaisen eroahdistusvaiheen kehityksessään ja kritisoi tarvittaessa aktiivisesti liian etäistä läsnäoloani. Toisaalta poissa silmistä, poissa mielestä pätee onneksi vielä, niin että jos en ole paikalla ollenkaan, on kaikki enimmäkseen ihan hyvin ja Isäkin on kiva. Jos olen huoneessa, on parasta olla sitten kunnolla. Eilen istuimme hyvän tovin sylikkäin lattialla ja hän räpelsi Villatakkini hakasia. Hyvän tovin eli lukuisia minuutteja eli tuskastuttavan ikuisuuden. Ja nilkkojen päällä makaaminen ei ole riittävän sylissä, siitä tuli kritiikkiä. Siinä me sitten istumme olohuoneen lattialla - tai keittiön tuolilla - tai sohvalla - kaikessa rauhassa ja jos ei satu olemaan Villatakki päällä, niin hiuksista ja korvista on kiva repiä aina. Tänään löysin itseni makaamasta olohuoneen lattialta ja laulamasta Pipsa-Possua. Röhkiminen oli Tötterön mielestä parasta ja jos vauva nauraa jollekin, niin sitähän sitten tehdään. Tätä ennen luimme saman kirjan kolmesti, kunnes hienovaraisesta vastustuksesta välittämättä nostin Pikku Papun ystävät toisaalle. Ei makeaa mahantäydeltä.

Toisenlaisia ovat ne toiset hetket. Kun levität pyykkiä ja kuuntelet samalla puhetta Tärkeistä Asioista. Touhutötterö hoksaa keittiössä, että Äiti - tuo suunnattoman kiintymyksen kohde ja loputon ravinnon lähde - on toisessa huoneessa. Siitä alkaa vauhdikas ryömintä läpi eteisen kohti Äitiä. Ja pyykkitelinettä. En ole aiemmin tullut edes ajatelleeksi, että ryömimällä voi saavuttaa sellaisia nopeuksia. Käytän vartaloani torppaamaan pääsyn pyykkitelineen kaatoon (nyt ymmärrän, miksi koulun liikuntatunnilla harjoiteltiin kehon käyttöä esimerkiksi koripallon suojaamiseen muilta). Aktiviteetiksi tarjoamani palikat ja kipot kiinnostavat ehkä kaksi hetkeä (siinäkin ajassa saa useamman vaippaimun levitettyä narulle). Seuraava kohde on Isosiskon pöytälaatikko, jonka saa auki ja kiinni lattialta käsin juuri sopivasti sen verran, että voi työntää sormet väliin. Tinttanalla on Tärkeitä Asioita kesken, joten minun täytyy itse torpata laatikoiden vetely seisomalla niiden edessä. Tässä kohtaa tilanne käy kinkkiseksi: pyykkiteline on puolimetriä liian kaukana laatikoista! 

Huomaavainen Puolisoni tarjoa apua ja palaamme lähtöpisteeseen: Tötterö keittiöön, minä pyykkitelineelle ja Tinttana multitaskaamaan oleellisuuksia. Viimeksi mainitusta on tullut hyvin lahjakas samaan aikaan tekemisessä ja puhumisessa. Ja parasta tekemistä on se, josta syntyy konkreettista tulosta, kuten ystävänpäiväkortteja loppiaisen tienoilla. Pyykkejä levittäessäni saan tällä kertaa kuulla, kuinka Pikkukivi laulaa Totoron tunnuskappaletta kivien kielellä. Pikkukivi ei osaa vielä japania.

Tinttana täyttää tänään joulukuusi ja puoli vuotta. Myös Pikkukivellä on tänään syntymäpäivä: hän täyttää kuulema kaksi vuotta. Pikkukivi liittyi perheeseemme syksyllä Kuusamon mökkilomalla. Sittemmin teimme hänelle oman talon, jonka oleellisin osa on kylpyamme - löytyihän hän järven rannalta ja on tottunut veden läheisyyteen. Seuraavaksi Pikkukivi täyttää kolme ja silloin alkaa Maka Pakan ohjaama kivien päiväkoti. Sitä ennen on opittava muutamia (kymmeniä) tärkeitä taitoja. Kiven täytyy esimerkiksi oppia kakkaamaan ennen päiväkotiin menoa. Mutta on paljon muutakin, kuten se, että ennen päiväkodin aloitusta täytyy kuulema osata leipoa kakku. Suomenkielen opettelu alkanee heti, mutta japania opitaan vasta joskus ysi- tai kasi- tai seiskaluokalla. Kuulostaa kieltämättä haastavalta, koska sehän on kivi! Aamupäiväisen luennon jälkeen tiedämme Puolisoni kanssa paljon enemmän kivien kehityksestä. Siinä sivussa sain hyvin käytyä lipaston laatikot läpi ja pakattua sisällön muuttolaatikkoon.

Minun tämän päivän sosiaalisen median päivitykseni voisi olla jotain tyyliin "jäi koukkuun (varsi-)imurointiin". Puolisoni päivittänee jotain tyyliin "leipoi pitsaa". Eikä siinä mitään, se on hemmetin hyvää pitsaa! Ja uusi imuri poistaa stressiä paremmin kuin mikään pitkään aikaan!

En tiedä, missä sfäärissä Puolisoni oikein elää, mutta ehkä saan joku päivä deittikutsun tapahtumaköyhyyteen. Tai pikatreffit voisi olla realistisempi. 

***

Jälkihuomautus: tekstin laatiminen on aloitettu noin kello kaksi päivällä, joten oikeastaan on mahdotonta vielä tietää, millaiseksi päivä kokonaisuutena kehittyy.

Poikkeustila

"Isovanhempasi kutsuttiin sotaan. Sinua on kehoitettu istumaan kotisohvalla. Pystyt siihen!"

Tämä ja muut sosiaalisessa mediassa kiertävät enemmän tai vähemmän ontuvat vertaukset muistuttavat ihmisiä edellisestä kerrasta, kun Suomessa oli käytössä poikkeustila. Uutisoinnista voisi äkkiseltään päätellä, että oli onnekasta, että sotimaan lähtivät suurten ikäluokkien vanhemmat eivätkä nämä nyt päälle 70-vuotiaat kehittyän hyvinvointivaltion kasvatit. Emmehän kuitenkaan sorru yleistyksiin ja anna muutamien äänekkäiden yksilöiden leimata kokonaista ihmisjoukkoa vanhuudenhöperöksi! Erittäin kiitollisena voin todeta, että oman lähipiirini seniorit luopuivat kurittomuudestaan melko nopeasti ja antoivat järjen voittaa. Sitä paitsi jos nyt olisi kyse sotatilaan joutumisesta, voimme vain arvailla saman ikäluokan reaktioita ja toimintavalmiutta - he ovat kuitenkin nuorina hiihtäneet kouluun kesät talvet. Paitsi tietysti Äitini, joka asui koulun vieressä ja heräsi talviaamuisin siihen, että järventakaiset lapset istuivat tuvan uunin vieressä sulamassa ennen koulun alkua...

Tällä kertaa poikkeustilassa ei ole kyse toiminnasta. Enemmänkin toiminnattomuudesta. Poislukien tietysti ne ihmiset, joiden toimeliaisuus pitää pystyssä esimerkiksi huoltovarmuutta, terveydenhuoltoa ja perusopetuksen jatkuvuutta. Sankarit polkaisevat pystyyn toimivan etäopetusmallin niin että heilahtaa. Yksi sairaanhoitaja vastaa ties kuinka montaa potilasta. Heille toivottavasti jaetaan jossain vaiheessa kunniamerkkejä ja kutsuja linnanjuhliin sitten, kun niitä voidaan taas järjestää. En hetkeäkään kadehdi niitä, jotka ovat nyt työelämässä - oli se sitten etä- tai lähityötä.

Meille muille asiasta tekee vaikean nimenomaan se, ettei nyt pidä toimia oikein mitenkään. Toimiminen on ihmiselle kriisitilanteessa tyypillinen tapa reagoida. Elintarvikkeiden ja hygieniatuotteiden hamstraus taisi tuottaa pettymyksen monelle: kauppoihin tulikin sitten lisää tavaraa ihan normaalisti eikä niitä edes suljettu. Mutta olisihan se tietysti aika ikävää, jos pitäisi näinä poikkeuksellisina aikoina vielä kaiken lisäksi pestä kakkapylly puhtaalla vedellä ja kuivata pyyhkeellä paperin loppuessa. (Miksi muuten hoidamme vauvoja tällä muinaisella tavalla edelleen, vaikka aikuisille se tuntuu olevan kovin vastenmielinen ajatus?)

Viime päivinä on pääuutisten tasolla kerrottu muun muassa siitä, että nuorilla on tylsää kotona. Ei ole mottitalkoita ja treenit on peruttu. Sikäli kuin olen oikein käsittänyt, edellisellä kerralla ei ollut tylsää. Tai oli tietenkin tanssikielto ja pimennysverhot. Iltalenkki jäi välistä monena kertana ainakin isommissa kaupungeissa. Mutta päivällä saattoi silti mennä kaverin kanssa kylätalolle neulomaan sukkia piirissä. Nyt ei voi. Onneksi ihminen on kekseliäs ja jo nyt moni on alkanut kanavoida toimettomuuden tuomaa ahdistusta esimerkiksi riskiryhmille tarjottuun kauppa-apuun. Tänään tutustuimme lasten päivittäiseen live-jumppaan sosiaalisen median kautta ja huomenna on ohjelmassa Pikku Papun ilmaiskonsertti.

Sota ei yhtä miestä kaipaa, sanotaan. Tämä oikeastaan pätee nytkin, paitsi ettemme sorru erittelemään ihmisiä tässä tapauksessa sukupuolen mukaan. Yksi henkilö ei voi yksinään tartuttaa virusta, niin että yksihän voi pööpöillä kaupungilla kaikessa rauhassa ja antaa piut paut kaikille ohjeille. Mutta jo kahden henkilön toimiessa näin, on tilanne toinen. Kukahan olisi se yksi, jolle suotaisiin tämä erivapaus? (jos vastaat tähän mielessäsi "minä", niin katso peiliin ja mene itseesi) Julkisilla paikoilla lähentelijöitä vastaan on muuten ainakin yksi melko tehokas keino: ravakka yskäisy ja suurin osa kanssaihmisistä ottaa ainakin askelen kauemmaksi. 

Useammassa valtiossa on otettu käyttöön ulkonaliikkumiskielto, koska virustorjunnassa kaikki ei ole sallittua toisin kuin sodassa ja rakkaudessa. Suomessa voimme olla kiitollisia kulttuuristamme, jonka perusluonne suojaa meitä tartuntataudeilta. Esimerkikisi eteläeurooppalaisilla ei ole yhtä helppoa. Toisaalta kansamme (kuten varmasti kaikkien kansojen) keskuudessa esiintyy myös paukapäisyyttä: minuahan ei haittaa kuolla, jos niin on käydäkseen! Todennäköisesti heidän hautajaisiinsa ilmestyy maksimissaan kymmenen surijaa. Ainakin moisista riennoista on nyt ei vain korrektia, vaan jopa suotavaa kieltäytyä ja pelata vaikka koronaa kotona perheen kanssa. 

Meillä ei ole koronaa, mutta sen sijaan pelasimme tänään Trivial Pursuit'a Tinttanan toiveesta (Afrikantähden rosvot ovat edelleen liian pelottavia). Minun ja lasten joukkue voitti. Sitä ennen söimme paikallisesta yrityksestä tilattua pitsaa, mitä ennen kävimme korkkaamassa Tinttanan uuden potkulaudan, kun pihalta oli putsattu hiekoitushiekka pois ja aurinko paistoi. Huomenna täytyy ehkä siivota ja sitten voikin viettää vaikka pitkän viikonlopun. 

Teininä sitä kavereiden kanssa pohdittiin, että Suomen joutuessa sotaan, olisi hyvä hankkiutua raskaaksi, jolloin ei tarvitsisi lähteä töihin rintamalle. Oikeasti tämä siunattu tila toimii kyllä aivan varmasti paremmin tässä poikkeustilatapauksessa kuin siinä toisessa. Se tietysti surettaa, jos jää sitten rotinat saamatta, kun vauva otetaan perheeseen vain videopuhelujen välityksellä. Mutta ai niin, niitähän voi ostaa kaupasta!

Tapaus Puolittaja

Erinomaisessa teoksessa Tatu ja Patu etsivinä. Tapaus Puolittaja otetaan ansiokkaasti kantaa liikakulutuksen hillitsemiseen. Tarina lienee kuvitteellinen, mutta huomenna kuluneiksi tulleiden viiden ja puolen vuoden aikana olen saanut havaita, kuinka Puolittaja on iskenyt myös omaan talouteeni. Enkä nyt puhu hiilijalanjäljen tai päästöjen saati menojen puolittamisesta, vaan suurella rakkaudella (ja vaivalla) itse kasvattavastamme Jälkeläisestä. 

Loppusyksystä 2015 saatoin todistetusti vielä uppoutua nautiskelemaan rauhassa Appelsiinista. Puolittaja oli jo tuolloin puolittanut (tai suorastaan murto-osittanut) yksityisyyteni, aikani, mielenrauhani, päiväuneni ja alkoholinkäyttöni. Aluksi puolittaminen on niin totaalista ja tietysti myös asiaankuuluvaa, ettei sitä edes oikein huomaa. Kestää vuosia - tässä tapauksessa noin viisi ja puoli vuotta - ennen kuin huomaa, mitä kaikkea sitä tuleekaan puolittaneeksi. 

Totuus iski minuun joulukuisena iltana 2019, kun tajusin puolittavani myös appelsiinini. "Haluatko puolet?" pääsee suusta sen kummempia miettimättä. "Okei, rauhoitu, sopiiko, jos saat puolet tästä?" on usein toimiva keino selvitä elämässä eteenpäin. "Mitäs jos otetaan tuommoinen puoliksi?" toimii esimerkiksi kahvilassa: on hirveän kätevää ostaa sekä sämpylä että kakkupala ja laittaa ne puoliksi. Käytännössä minä syön sämpylän ja yhden lusikallisen kakkua ja Puolittaja ottaa yhden haukun sämpylää ja syö kakun. Ja minä olen tyytyväinen itseeni, kun olen saanut Jälkeläiseni sisään edes yhden haukun niinsanottua suolapalaa. 

Vanhemman tehtävä on huolehtia jälkeläistensä mahdollisimman optimaalisesta kasvusta. Tämä käsittää sekä henkisen että ruumiillisen puolen. Ruumiillinen puoli taas käsittää muun muassa asiallisen ravitsemuksen. Optimaalisen kasvun tavoite on sikäli sisäänrakennettu, ettei sitä usein tule edes tietoisesti ajateltua. Puolittaminen on hyvä esimerkki tästä. Jälkeläinen tarvitsee vitamiineja ja sellaista huolenpitoa, joka vahvistaa yhteenkuuluvuuden ja turvallisuuden tunnetta. Varmaankin siksi huomaan kokevani appelsiinin syömisen Jälkeläisen seurassa käytännössä mahdottomaksi ilman puolittamista. 

Puolittamisella ei välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa, haluaako Jälkeläinen itse puolittamista. Minun vaistomainen tehtäväni vanhempana on puolittaa. "Ottaisitko puolet tästä? Ai et halua? Otatko nyt edes yhden palan? Hyvä, otatko toisenkin?" Ja siinä sitä ollaan yks' kaks' yllättäen puolittamassa puoliväkisin. Lopputulema on usein alla näkyvän kaltainen: minä teen työt, Jälkeläinen saa parhaat palat ja nautittuaan etuuksistaan kyllälti, jättää jälkeensä raadellun palan Minun Appelsiiniani. 

Hyväksyn puolittamisen evolutionaarisena välttämättömyytenä. Ja nyt joku Kokeneempi Lukija tietysti päivittelee myötätuntoisena, kuinka tulen ikävöimään sitä kaikkea puolittamista sitten, kun Jälkeläisestäni tulee täysikasvuinen. Itseäni kiinnostaa lähinnä tietää, mitä puolittamiselle tapahtuu, jos jälkeläisiä on useampi kuin yksi! Voisivatko esimerkiksi kaksi jälkeläistä puolittaa appelsiinin keskenään? Jo omien kokemustenikin pohjalta pidän sitä kyllä melko epätodennäköisenä ja vähintäänkin haastavana johtuen evolutionaarisesti välttämättömästä kamppailusta. Eli syönen siis jatkossakin appelsiinini enimmäkseen iltakahdeksan jälkeen ilman Puolittajia.

Ikkunaremontti

Ikkunaremontti on taloyhtiöremonteista ehkä se helpoin ja mukavin - jos ei lasketa sellaisia yleisten tilojen korjauksia, kuten saunatilojen kunnostus tai julkisivun maalaus. Ikkunaremontti kestää yhden huoneiston kohdalla yhden päivän. Lasku on kohtuullinen, mutta hyöty ja ilo jokapäiväisiä. 

Ikkunaremontin odottaminen alkoi kolme vuotta sitten ensimmäisenä talvena, jonka asuimme tässä asunnossa. Toisen makuuhuoneen ikkunaan ilmestyi kovilla pakkasilla sisäpuolelle ainakin senttiä paksu jääkerros, joka suli päivittäin valuttaen vettä pitkin alapuolista seinää. Niin ne ikkunat kuulema olivat tehneet jo -70-luvulla, mutta koska olemme syntyneet vasta -80-luvulla, emme täysin ymmrätäneet, miten kyseinen seikka asiaa paransi. Lisäksi ilma oli aamuisin nukkumahuoneessa niin paksua, että ensimmäinen toimi aamulla oli ränkätä tuuletusikkuna auki, että pystyi vetämään henkeä. Nukumme aina huoneen ovi auki. 

Viime talvena ikkunaremontti varmistui alkavaksi tänä kesänä. Mahtavaa! En varmasti pese enää vanhoja ikkunoita keväällä! Laitetaan lumitähdet liimalla kiinni! Siinähän kantavat ne ulos tähtineen päivineen! 

No siis lumitähdet pesin ihan itse pois, kun ruoho alkoi vihertää. Remontti alkoi elokuussa. Eipähän häikäissyt pahasti se vähäinen kesäaurinko, kun ikkunat olivat niin paksussa töhnässä, että hyvä, kun seinästä erotti. Mutta pysyin tiukkana enkä pessyt. 

Ensimmäinen remonttiaamu: astumme Tinttanan kanssa ulos ja pihassa touhuaa vihreä nosturi sekä rekka ja lukuisia oranssiasuisia remonttiukkoja. Minusta nosturi oli hieno ja touhu jännää. Tinttanasta nosturi oli maailman pelottavin ja rekka melkein mahdoton ohittaa - no ei vähiten siksi, että se oli poikittain kulkureitillämme. Muutaman päivän pelkäsimme joka kerta ulos mennessä, onko vihreä "nostokurki" pihalla. Pelko meni pian ohi. Sitten nosturi tuli meidän talomme kohdalle. 

Tätä ennen piti tyhjentää parveke, jolle uudet ikkunat nostettaisiin. Olin ollut kaukaa viisas. Eli siis laiska ja kiireinen. Kukat olivat kompaktisti vain neljässä astiassa, plus herneet yhdessä laatikossa. Jo aiemmin olin siivonnut ruukku- ja multasäkkivarastoa ja pidättäytynyt hankkimasta lisää. Siirrettäväski jäi siis kasvien lisäksi vain kaksi tuolia, kaksi pöytää, jakkara, tarvikelaatikko, matto, kolme multasäkkiä, kaksi koriste-esinettä ja kolme kasaa epämääräisiä ruukkuja ja aluslautasia. Suurimman osan kamasta kannoimme pyykkituvan parvekkeelle muutaman muun naapurin tapaan. 

Sitten se odotettu päivä koitti! Siirsimme kaikki tavarat pois ikkunaseiniltä avaten melkein pari metriä leveät työvyöhykkeet ja kulkuväylät. Meillähän näitä neliöitä suhteessa tavaraan riittää! Hehe. No ei riitä. Vuorasimme kaiken, mitä jaksoimme suojamuovilla. Tinttana väänsi itkua, kun koti meni pakettiin. Samana päivänä ilmestyivät uudet kumisaappaat ja se oli jo liikaa pienelle konkreettiskonservatiiville. Illalla suru oli suuri. Tinttana vaati vanhoja ikkunoita takaisin, uudet olivat ihan tyhmät ja huonot. Koska uudet olivat oikeasti ihanat, kestimme Puolisoni kanssa kuin Hyvät Vanhemmat konsanaan. 

Pari päivää odoteltiin muun talon valmistumista. Ukkoja ja tavaroita kulki käytävässä edestakaisin, mutta täytyy kyllä sanoa, että oikein mukavia ja hyväntuulisia ukkoja. Kotia riisuttiin paketista pikkuhiljaa ja huonekaluja siirreltiin paikalleen. Sitten tuli listojen laittopäivä ja siirsimme huonekalut taas irti ikkuseinistä. 

Ulkona rämisi ja paukkui edelleen, piha oli täynnä lasinsiruja - tai siltä se avojalkaisen pikkulapsen vanhemmasta ainakin vaikutti - ja ulos ei nähnyt oikein mitään kaiken pölyn läpi, mutta siinä ne nyt olivat. Tuuletusikkunoiden ja parvekkeen oven aukominen ja sulkeminen oli suorastaan viihdyttävää. 

Imuroimme ja pesimme lattioita, siirtelimme huonekaluja paikalleen ja katselimme valkoisia karmeja. Aloimme käydä töissä ja hoidossa normaalisti ja meillä oli melko toimiva keittiö, kaksi makuuhuonetta ja iso kodinhoitohuone. Tosin ilman verhoja, mattoja ja näköalaa. 

Nyt kaksi viikkoa remontin jälkeen Puolisoni - jolle olen asiasta pohjattoman kiitollinen - keksimä ikkunanpesijä kävi kohtuullista rahasummaa vastaan päästämässä meidät harmaudesta. Aamulla siirreltiin huonekaluja jo rutiinilla. Nyt illalla kolmessa ikkunassa neljästä on verhot ja kolmessa huoneessa neljästä matot. Olohuone alkaa muistuttaa pikkuhiljaa olohuonetta. Tinttana on hyväksynyt tilanteen ja iloitsee uusista -70-luvun rimpsureunaisista perintöverhoista.

Ulkona vain on niin kylmä, ettei tuuletusikkunoita ja parvekkeenovea enää auota huvikseen. Niin ollen totesin, että on aivan sama laittaa keittiöön yhdellä kertaa se punainen joulukappa. Vaihdan sen sitten pääsiäisenä kevyempään. Hah! Ehdin aloittaa joulun odotuksen ennen kuin kukaan ehti mainostaa asiaa markkinamielessä! Johan tässä on kohta syyskuu.

Musta ei ole väri

En tiedä, keneltä tai mistä lapseni on sen ajatuksen saanut. Itse olen pitänyt väriopin vielä melko konkreettisella perustasolla: "Kasi sekoitti punaista ja valkoista väriä toisiinsa - ja mitä siitä tuli? Ei siitä vihreää tullut, vaan vaaleanpunaista."*

Ensimmäisellä kerralla toteamus oli hauska - olen aina ylpeä Tinttanan häikäisevästä älystä ja hyvästä muistista. "Äiti älä osta mustia aurinkolaseja, kun musta ei ole väri." No en ostanut mustia. Ostin punaiset. Koska MyLiberec-kaupassa ei tosiaan ollut sopivia mustia. 

Toisella kerralla toteamus hämmästytti - ai se muistaa sen jutun vieläkin! "En halua, että ne tulee sillä Pläk pöö'lillä, kun se on niin musta. Musta ei ole väri." Siskoni oli puolisoineen tulossa käymään uudella Black Pearl -autollaan, joka tosiaan on mustista mustin. Pitäisikö se auto sitten maalata? Ei ne jaksa Helsingistä asti kävelläkään. "Joo. Pinkki ja sininen ja violetti on värejä. Ja pinkki." 

Mutta sitten, kun filosofointi ja fysiikan ilmiöiden opettelu muuttuu pakkomielteiseksi jankutukseksi, se lakkaa olemasta hauskaa. Musta ei ole väri. Ei saa olla mustaa. Älä ota sitä mustaa! Musta ei ole väri. 

Tämä ei kuitenkaan haittaa, jos ruokana on mustaa makkaraa. Silloin haittaa se, ettei Äiti suostu syömään sitä.

Ja koska tämän ajatuksen omaksuja ei ole vielä edes kolmea täyttänyt, homma lähtee helposti käsistä. Musta ei ole väri. Valkoinenkaan ei ole väri. Eikä keltainen! 

Niin että mitä?! Tähän vedän rajan. Keltainen on väri. Klassisen ajattelutavan mukaan keltainen on jopa yksi kolmesta pääväristä, jotka ovat sininen, punainen ja keltainen - ei sininen, pinkki ja violetti. 

Tänään siirryttiin aiheen käsittelyssä taas uudelle tasolle. "Äiti tuo prinsessa on musta." Joo, niin on. Se on varmaan se afrikkalainen prinsessa, joka on tässä runossa. Monet afrikkalaiset ovat tummaihoisia. "Mutta musta ei ole väri!" No voi nyt yhen kerran. Oikeastaanhan iho onkin yleensä enemmän ruskea. Mutta jos musta ei ole väri, niin miksi samoja ihmisiä kutsutaan yhtä aikaa "mustiksi" ja "värillisiksi"?

"Ja ruskea kun vallitsi niin ilta maailmaa hallitsi, ja mailleen meni aurinko ja värit hävisivät jo yön tummaan pimeään."*

*Lainaukset teoksesta Maalarikissat - Tammen kultaiset kirjat 23.

Pyhä Vitus ja Prahan kevät

On se tietty aika keväästä, kun kaikki kaupungit näyttävät rumilta. Peittävä lumi on sulanut pois ja jättänyt jälkeensä harmaat pientareet, haalistuneet roskat ja syksyllä siivoamatta jääneet lehdet. Kesä ei tule kiireellä Keski-Euroopassa sen enempää kuin Pohjolassakaan. Aikaisemmin kyllä, mutta ei nopeammin. 

Olen nyt viettänyt kaksi viikkoa pohjoisessa Tshekissä, Liberecissa. Aurinko on muutaman kerran viitsinyt näyttytyä, mutta yhtä usein on satanut räntää - erityisesti ylhäällä kukkuloilla, missä koulumme sijaitsee. Olen löytänyt paikallisen rantaraitin. Joki vain on ainakin vielä harmaa ja vähän surullinen valtavine maanpäällisine putkineen. Aurinko saa senkin näyttämään toisenlaiselta. Rataraitin varrella on jonkinlaisia siirtolapuutarhatontteja. Odotan mielenkiinnolla, muuttuvatko ne virkistäviksi kasvukeitaiksi kevään edetessä; toistaiseksi ne näyttävät hylätyiltä ränsistyneine vajoineen. 

Eilisen päivän vietin Prahassa. Päivä oli ehkä lämpimin täällä vietetyistä, mutta tuuli oli silti kylmä. Minä näytin olevan lähes ainoa, jolla oli hansikkaat. Suurkaupungissa kevät ei ole yhtään sen edempänä kuin täällä pienessä. Mutta kun ihmisen antaumuksella muovaama kivi seisoo paikallaan vuosisatoja kulloisenkin ajanhengen mukaan asiallisesti hoidettuna, ei se voi olla kuin kaunis. Katusoittajien jazz keikkuu sujuvasti keskiaikaisten holvikäytävien liepeillä. Jan Husin muistomerkki ei tunnu piittaavan katolilaisten pyhimysten patsaista. Aika parantaa syvätkin haavat, kun sitä vain on tarpeeksi. 

Yksi kevätpäivä riitti siihen, että Praha sai minut kyllä ihan vakuuttuneeksi. Noustessani ensimmäiseltä metroasemalta maanpinnalle, oli edessäni jonkinlaiset käsityöläismarkkinat ja rullapullakoju. Sittemmin huomasin, että täällähän saa rullapullaa erilaisilla täytteillä ihan joka nurkalta, mutta kyllä se ensimmäinen oli maukkain - taisi olla ainakin parin vuoden odotus takana. Muista kojuista mukaan tarttui puusormus ja niin sanotusti hyvä meininki. 

Pyhimyksistä puheen ollen täytyy muuten esitellä uusin tuttavuuteni: Pyhä Vitus. Kaveri paransi aikanaan Rooman keisarin pojan tanssitaudista, mutta kun jumala oli väärä, päätyi hän ilmeisesti areenalle. Toisin kuin yleensä, leijonille ei kuitenkaan maistunut eikä marttyyrikuolema käynytkään ihan niin yksinkertaisesti. Roomalaisilla oli kuitenkin taitoa ja luovuutta saada ihminen hengiltä. Näin oletan. Rajallinen kielitaitoni ja mielenkiintoni ei riittänyt selvittämään, miten Vitus lopulta menehtyi, koska internetin englanninkieliset lyhyet tekstit näyttävät kertovan vain tavoista, joilla hän ei kuollut. Kouristustautisten parantajan lisäksi Pyhä Vitus on myös yökastelijoiden ja ripulitautisten auttaja ja suojelee pommiinnukkumiselta. Katolista kirkkoa voi syyttää monesta, mutta mielikuvituksen puutteesta ei. 

 Kaarlen sillalla leijonat nuolevat Pyhän Vitutuks-- Vituksen jalkoja. 200-luvulla syntyneen herran vaateparsi on niin sanotusti aikaansa edellä.