On hienoa, kun lapsi on jo niin iso, että salaa syömisen sijaan jäätelöä voi syödä yhdessä. Kokemus floppaa vain siinä vaiheessa, kun toinen oman annoksen syötyään alkaa pyytää lisää ilman pienintäkään kiitollisuuden häivää. Tai ei siinä vielä mitään, saahan sitä pyytää, mutta kun kielteistä vastausta seuraa melkein itku silmässä esitetty vaatimus saada kakkua, ei voi kuin hämmentyä. Jotta asiasta voisi olla varma, pyytää hän ensin tiikerikakkua ja sitten banaanikakkua. Tällä kertaa tosiasiat musersivat alkavan kiukun: kun kakkua ei ole, niin ei ole. "Äiti hakee kakkuu pöydältä" ei auta, jos pöydällä ei ole kakkua.
Kun lumet sulivat, tulivat hiekkalaatikot esiin. Pahaa aavistamatta aloimme tehdä Tinttanan kanssa hiekkakakkuja. Sitten niiden tekoa alettiin kuivaharjoitella sisällä. Keittiön lattialta alkoi kuulua "älä tule huuno kakku". Ja sitten kakkua olikin jo kaikkialla. Välillä ulkona leivotaan sentään pullaa tai piirakkaa, mutta ihan on jo ikävä sitä, kun aiemmin talvella sain syödä mielikuvituspastaa kaikissa muodoissa - kuten juoda sitä kahvikupista. Alkaa tämä sokerimössö tulla jo yli.
Äsken luimme eläinkirjaa ja arvelin Tinttanan tuntevan hyvin villisianpoikaset. Kysymykseeni "mitäs nuo on?" sain kuitenkin vastaukseksi vain "kakkuu!".
Ja mistä tuo lapsi muka edes tietää, mitä kakku on?! Enhän minä ole leiponut edes joka viikko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti