torstai 19. maaliskuuta 2020

Poikkeustila

"Isovanhempasi kutsuttiin sotaan. Sinua on kehoitettu istumaan kotisohvalla. Pystyt siihen!"

Tämä ja muut sosiaalisessa mediassa kiertävät enemmän tai vähemmän ontuvat vertaukset muistuttavat ihmisiä edellisestä kerrasta, kun Suomessa oli käytössä poikkeustila. Uutisoinnista voisi äkkiseltään päätellä, että oli onnekasta, että sotimaan lähtivät suurten ikäluokkien vanhemmat eivätkä nämä nyt päälle 70-vuotiaat kehittyän hyvinvointivaltion kasvatit. Emmehän kuitenkaan sorru yleistyksiin ja anna muutamien äänekkäiden yksilöiden leimata kokonaista ihmisjoukkoa vanhuudenhöperöksi! Erittäin kiitollisena voin todeta, että oman lähipiirini seniorit luopuivat kurittomuudestaan melko nopeasti ja antoivat järjen voittaa. Sitä paitsi jos nyt olisi kyse sotatilaan joutumisesta, voimme vain arvailla saman ikäluokan reaktioita ja toimintavalmiutta - he ovat kuitenkin nuorina hiihtäneet kouluun kesät talvet. Paitsi tietysti Äitini, joka asui koulun vieressä ja heräsi talviaamuisin siihen, että järventakaiset lapset istuivat tuvan uunin vieressä sulamassa ennen koulun alkua...

Tällä kertaa poikkeustilassa ei ole kyse toiminnasta. Enemmänkin toiminnattomuudesta. Poislukien tietysti ne ihmiset, joiden toimeliaisuus pitää pystyssä esimerkiksi huoltovarmuutta, terveydenhuoltoa ja perusopetuksen jatkuvuutta. Sankarit polkaisevat pystyyn toimivan etäopetusmallin niin että heilahtaa. Yksi sairaanhoitaja vastaa ties kuinka montaa potilasta. Heille toivottavasti jaetaan jossain vaiheessa kunniamerkkejä ja kutsuja linnanjuhliin sitten, kun niitä voidaan taas järjestää. En hetkeäkään kadehdi niitä, jotka ovat nyt työelämässä - oli se sitten etä- tai lähityötä.

Meille muille asiasta tekee vaikean nimenomaan se, ettei nyt pidä toimia oikein mitenkään. Toimiminen on ihmiselle kriisitilanteessa tyypillinen tapa reagoida. Elintarvikkeiden ja hygieniatuotteiden hamstraus taisi tuottaa pettymyksen monelle: kauppoihin tulikin sitten lisää tavaraa ihan normaalisti eikä niitä edes suljettu. Mutta olisihan se tietysti aika ikävää, jos pitäisi näinä poikkeuksellisina aikoina vielä kaiken lisäksi pestä kakkapylly puhtaalla vedellä ja kuivata pyyhkeellä paperin loppuessa. (Miksi muuten hoidamme vauvoja tällä muinaisella tavalla edelleen, vaikka aikuisille se tuntuu olevan kovin vastenmielinen ajatus?)

Viime päivinä on pääuutisten tasolla kerrottu muun muassa siitä, että nuorilla on tylsää kotona. Ei ole mottitalkoita ja treenit on peruttu. Sikäli kuin olen oikein käsittänyt, edellisellä kerralla ei ollut tylsää. Tai oli tietenkin tanssikielto ja pimennysverhot. Iltalenkki jäi välistä monena kertana ainakin isommissa kaupungeissa. Mutta päivällä saattoi silti mennä kaverin kanssa kylätalolle neulomaan sukkia piirissä. Nyt ei voi. Onneksi ihminen on kekseliäs ja jo nyt moni on alkanut kanavoida toimettomuuden tuomaa ahdistusta esimerkiksi riskiryhmille tarjottuun kauppa-apuun. Tänään tutustuimme lasten päivittäiseen live-jumppaan sosiaalisen median kautta ja huomenna on ohjelmassa Pikku Papun ilmaiskonsertti.

Sota ei yhtä miestä kaipaa, sanotaan. Tämä oikeastaan pätee nytkin, paitsi ettemme sorru erittelemään ihmisiä tässä tapauksessa sukupuolen mukaan. Yksi henkilö ei voi yksinään tartuttaa virusta, niin että yksihän voi pööpöillä kaupungilla kaikessa rauhassa ja antaa piut paut kaikille ohjeille. Mutta jo kahden henkilön toimiessa näin, on tilanne toinen. Kukahan olisi se yksi, jolle suotaisiin tämä erivapaus? (jos vastaat tähän mielessäsi "minä", niin katso peiliin ja mene itseesi) Julkisilla paikoilla lähentelijöitä vastaan on muuten ainakin yksi melko tehokas keino: ravakka yskäisy ja suurin osa kanssaihmisistä ottaa ainakin askelen kauemmaksi. 

Useammassa valtiossa on otettu käyttöön ulkonaliikkumiskielto, koska virustorjunnassa kaikki ei ole sallittua toisin kuin sodassa ja rakkaudessa. Suomessa voimme olla kiitollisia kulttuuristamme, jonka perusluonne suojaa meitä tartuntataudeilta. Esimerkikisi eteläeurooppalaisilla ei ole yhtä helppoa. Toisaalta kansamme (kuten varmasti kaikkien kansojen) keskuudessa esiintyy myös paukapäisyyttä: minuahan ei haittaa kuolla, jos niin on käydäkseen! Todennäköisesti heidän hautajaisiinsa ilmestyy maksimissaan kymmenen surijaa. Ainakin moisista riennoista on nyt ei vain korrektia, vaan jopa suotavaa kieltäytyä ja pelata vaikka koronaa kotona perheen kanssa. 

Meillä ei ole koronaa, mutta sen sijaan pelasimme tänään Trivial Pursuit'a Tinttanan toiveesta (Afrikantähden rosvot ovat edelleen liian pelottavia). Minun ja lasten joukkue voitti. Sitä ennen söimme paikallisesta yrityksestä tilattua pitsaa, mitä ennen kävimme korkkaamassa Tinttanan uuden potkulaudan, kun pihalta oli putsattu hiekoitushiekka pois ja aurinko paistoi. Huomenna täytyy ehkä siivota ja sitten voikin viettää vaikka pitkän viikonlopun. 

Teininä sitä kavereiden kanssa pohdittiin, että Suomen joutuessa sotaan, olisi hyvä hankkiutua raskaaksi, jolloin ei tarvitsisi lähteä töihin rintamalle. Oikeasti tämä siunattu tila toimii kyllä aivan varmasti paremmin tässä poikkeustilatapauksessa kuin siinä toisessa. Se tietysti surettaa, jos jää sitten rotinat saamatta, kun vauva otetaan perheeseen vain videopuhelujen välityksellä. Mutta ai niin, niitähän voi ostaa kaupasta!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti