Planetaarinen vaatehaaste osa 2

Ensimmäinen 33/3-kuukausi on ohi puolivälin ja työpäiviäkin on takana jo melkein pari viikkoa. Helteet loppuivat - vihdoinkin - ja pikkuhiljaa siirrytään ihmiselle optimaaliseen alkusyksyn ilmanalaan. Vaatekaappiin jättämistäni noin 33:sta vaatteesta ainakin kolmannes on käyttämättä - puoletkin olisi toistaiseksi riittänyt hyvin. Noin 33, koska en ole tarkistuslaskenut tilannetta kuunvaihteen pyykin palauduttua kaappiin tai syrjään. Aika monta meni ylähyllylle syrjään helteiden hellittämisen myötä. 

Lämpötilan ja sään vaihtelut ovatkin ehkä eniten vaatekaapin kokoa haastava tekijä näillä leveyksillä. Nyt on helppo aika meneillään: uskoakseni 33 vaatetta tulee tarpeeseen talvikaudella, vaikka nyt onkin väljää. Toisaalta nyt lämpöaallon hellitettyä ei tule enää hikoiltua joka päivä koko vaatekertaa pyykkiin. 

Ennen kaikkea vaate-elämä on ollut kuluneen elokuun ajan helppoa ja huoletonta. Kaapista löytyy aina sopivaa päällepantavaa, kun ylimääräiset kasat eivät ole tukahduttamassa näkymää. Ei tarvitse hylätä montaa epäsopivaa vaihtoehtoa, kun on pakko valita pienemmästä valikoimasta. Ja näitä samoja vaatteita olisin lopulta käyttänyt luultavasti joka tapauksessa. Ero on siinä, että kaapin ollessa täynnä, poden ajoittain huonoa omatuntoa käyttämättömistä vaatteista, jotka joudun kuitenkin päivittäin kohtaamaan. Nyt matkalaukkuun ja ylähyllylle tungettuina ne antavat rauhaa; poissa silmistä, poissa mielestä. Ajan mittaan selvinnee, mitkä saavat palata ja mitkä karkotetaan ikiajoiksi. 

Oman vaatevalikoiman rajoittaminen antaa myös ikään kuin luvan käyttää samoja vaatteita useammin. Työssä, jossa ollaan jatkuvasti toisten katseiden alla, tulee kiinnitettyä jonkin verran huomiota ulkonäköön. Jostain syntyy perusasetus, joka patistaa muuttamaan jotain ulkonäössä joka päivä - helpoiten tämä käy vaihtamalla vaatteita. Tähän on melko helppo ratkaisu: joka toisen päivän vaihto! Tätä mystisesti kumpuavaa vaihtelun tarvetta voi huijata käyttämällä esimerkiksi kahta asua vuoropäivinä. Tällöin ei tarvitse mennä töihin samoissa kamoissa kuin eilen, mutta ei tarvitse myöskään kierrättää viittä eri asukokonaisuutta. Ja tietysti vaihteluksi riittää esim. pelkän puseron vaihtaminen. Viime talvena harjoittelin jo villapaitojen kanssa: sama neule taisi mennä viikonkin vain korviksia vaihtelemalla. Tämä kyllä vaati jo hieman mielen lujuutta...

Samoin päätös olla kertakaikkiaan ostamatta mitään vaatteita enää loppuvuonna on ohjannut mielenkiintoa ja ajankulutusta pois mahdollisista ostoharkinnoista ja verkkokauppojen selailuista. Lasten vaatekaappien läpi käyminen kauden vaihtumisen merkeissä osoitti, etteivät hekään nyt tosiaan tarvitse _yhtään_mitään_. Koska siinä missä omien vaatteiden hankkiminen on ajoittain hyvinkin piinallista ja työlästä, on lapsille ostaminen hauskaa ja tyydyttävää. Kenkäostoksille tosin joudutaan syksyn mittaan, mutta se on taas melko tarkkarajaista ja tarvelähtöistä. 

Mistään totaalisesta verkkokauppavieroituksesta ei toki ole kyse, vaikka vaatteiden lisäksi pannassa ovat myös kankaat ja langat: tarratilaus on pitkästä aikaa tulossa! 

Planetaarinen vaatehaaste osa 1

Luin sosiaalisessa mediassa Kollegani päivityksen. En ole ainoa, joka on kuluttanut kesälomaansa kirjojen parissa: Kollega oli lukenut Sissi Penttilän ja Aku Varamäen teoksen Planetaarinen vaatekaappi ja suositteli sitä kaikille. Olin toki aiemminkin noteerannut kirjan, mutta jättänyt perehtymättä epäilyksessä, että kyse olisi taas yhdestä syyllistävästä olet-huono-ihminen-maailma-tuhoutuu-opuksesta. Kollegan kehut herättivät mielenkiinnon ja pian saatoin todeta olleeni väärässä (missä ei sinänsä ole mitään uutta). Vaikka pidän itseäni melko tekstiilitietoisena, onnistui teos herättelemään uudesta näkökulmasta. Ja muistuttelemaan vanhoista totuuksista.

Eilen ollessani noin puolivälissä kirjaa, kurkin sivuja eteenpäin ja osuin käytännön vinkit -osioon. Näin tulin tietoiseksi 333-haasteesta (tai projekti 333:sta). Nopealla verkkohaulla käy selväksi, että haasteen voin toteuttaa monella tapaa. Siinä voi myös epäonnistua tekemällä itselleen liian tiukat raamit. Keskeistä on kuitenkin tulla tietoisemmaksi omista vaatteistaan ja niiden käytöstä, helpottaa elämää ja karsia turhaa. Tämä kaikki kuuluu vaatekaapin planetarisoimiseen eli pyrkimiseen kohti kestävämpää vaatearkea ja kulutusta. 

Vielä samana iltana tyhjensin vaatekaappini ja aloitin lajittelun. Pääjuoni on valita 33 vaatetta tai pukinetta, joita käyttää seuraavien kolmen kuukauden ajan. Koska tavoite ei ole hankaloittaa elämää vaan päin vastoin, jätetään alusvaatteet ja sukat pois laskuista. Kestävän arjen ei tarvitse olla haisevaa arkea. Kolmen kuukauden päästä voi sitten valita uudestaan 33 vaatetta, jolloin on mahdollista sopeutua vuodenaikojen vaihteluun ja hyödyntää havaintojaan. Laadin omaan projektiini seuraavanlaisia reunaehtoja:

1. Alusvaatteet ja sukat pitää sisällään myös sukkahousut. 
2. Kohtuullista määrää urheiluvaatteita ei lasketa mukaan. Tarkoitus ei ole nostaa sali- ja lenkkikynnystä yhtään enempää.
3. Yöasuja ei lasketa mukaan. En ole ostanut yhtään uutta yöpukinetta ainakaan kymmeneen vuoteen. Muutaman olen ommellut itselleni, mutta nekin possupusseissa tulleista ylijäämäkankaista. Yöasuni ovat erittäin planetaarisia - ja kauhtuneita ja osin suorastaan repaleisia.
4. Jos teen itselleni vaatteen, sitä ei lasketa sen hetkiseen kiintiöön. Tämän vuoden aikana en joka tapauksessa osta enää tekstiilimateriaaleja (myös ostovaatekiintiö on jo täynnä). Parhaassa tapauksessa inspiroidun oikeasti tekemään ne muutaman puseron, jotka oli tarkoitus ommella kesälomalla. 
5. Ulkovaatteet ja asusteet lasketaan kiintiöön, mutta kenkiä ei. Hankin kenkiä varsin maltillisesti ja arvostan suurestin tilanteen ja sään mukaisia jalkineita, joten valmiiksi rajallinen valikoima pysyy.

Näillä ehdoilla 33 vaatetta on varsin runsaasti! Koska alkamassa on elokuu ja hellekesä on edelleen päällä, helpotan aloitusta lyhentämällä ensimmäisen periodin kahteen kuukauteen. Syys-lokakuun vaihteessa on järkevä ajankohta päivittää valinnat seuraaviksi kolmeksi kuukaudeksi. 

Onnistumisen yksi edellytys on, että ylimääräiset vaatteet siirtää pois käyttövaatteiden kaapista. Puolisoni kaivoikin minulle tänään matkalaukun, johon sivuun laitettavat vaatteet voisi sulloa. Jättisuuren matkalaukkuni, joka on tarkoitettu palvelemaan lentomatkoilla lähes koko perheen tarpeita. Eihän se tietenkään riittänyt. Villapaidat vievät niin paljon tilaa, että työnsin yhden vaatepinon kaapin ylähyllylle. Levätköön siellä rauhassa. 

Ensimmäiset kymmenen vaatetta oli hyvin helppo valita. Seuraavatkin kymmenen tulivat aika luontevasti. Ulkovaatteisiin käytin viisi paikkaa: kaksi erilaista villakangasviittaa (siskon vanha siistimpi ja keväällä Varustelekasta hankittu luhka), lyhyt alkusyksyn takki (entisen työkaverin anopin vanha), Varustelekan monikäyttöinen välikausiparka ja samaisen liikkeen ohuempi merinovillahuivi. Loppujen suhteen oli vähän arpapeliä - varsinkin, kun en muistanut ihan varmaksi, mitä tärkeyksiä on pyykissä. Pidätän itselleni oikeuden tehdä vielä jokin muutos, jos olen tehnyt pyykin suhteen virhearvioita.

Kun muutimme ja sain nykyisen uuden vaatekaappini kohta viitisen vuotta sitten, laitoin sinne vain sellaisia vaatteita, joita oikeasti käytän. Olen myös tänä aikana kuratoinut kaappia useammankin kerran. Ja silti se pursui pitkään käyttämättömänä olleita t-paitoja ja hutihousuja. 

Nyt kaappi on ihana! Suurin osa käyttövaatteista on henkareissa ja lisäksi yhdellä hyllyllä on muutama vaate tilavasti viikattuina. Huomenna on elokuun ensimmäinen päivä. 

Operaatio kotimatka

Vinkuran ensimmäinen lukuvuosi päiväkodissa alkaa lähestyä loppuaan. Tänä aikana olemme päässeet siirtymien osalta oikeastaan kokonaan irti rattaista, noista elämän helpottajista, jotka vaikeuttavat niin monia tilanteita, tuovat hiekkaa sisälle ja ärsyttävät eteisessä. Vinkura on kevään aikana oppinut ajamaan potkupyörällä varsin sujuvasti ja juokseekin tarvittaessa satoja metrejä. Tai siis halutessaan - ei välttämättä tarvittaessa. Ja siis sujuvasti silloin, jos huvittaa. 

Päiväkotipäiviin liittyy kaksi siirtymää: aamulla Puolisoni vie Vinkuran laatikkopyörän kyydissä hoitoon ja iltapäivällä tavallisimmin minä kuvittelen johtavani operaatio kotiinpaluuta. Kyllä, voisin työntää rattaat tyhjänä päiväkodille ja sitten enimmäkseen tyhjänä kotiin Vinkuran kävellessä ja kinatessa siitä, istuuko kyytiin vai ei. Mutta pidän pitkällä tähtäimellä parempana kasvatusmetodina sitä, että lapsi liikkuu mahdollisimman pitkälti itse (ja tyhjien rattaiden työntely se vasta typerältä tuntuu). Operaatio kotimatkan suoritus alkaa siis siitä, että kannan potkupyörän päiväkodille. 

Seuraava vaihe on aina sujuva ja mukava. Vinkura näkee minut pihalla, ilahtuu ja juoksee portille. Mahdollisesti hän hakee reppunsa kuistilta ensin. Hoitaja kertoo, että päivän aikana on puuhattu kaikenlaista kehittävä ja että lapsi on nukkunut hyvin ja syönyt hyvin (paitsi maksalaatikkopäivinä, jolloin hän kieltäytyy lämpimästä ruoasta). Jos hoitaja on uusi tai sijainen, hän ihastelee ääneen, miten positiivinen ja omatoiminen lapsi on - kyllä, Vinkura hurmaa ihan jokaisen. 

Sitten lähdetään portista ulos, Vinkura potkuttelemaan ja myöhemmin kuulen Puistossa, kuinka joku toinen vanhempi on ihastellut sujuvaa toimintaamme. 

Noin kahdenkymmenen metrin päästä Vinkura pysähtyy, toteaa "no niin!" ja kaataa pyörän maahan. On aika etsiä kiviä. 

Aarrekivi löytyy. Aarrekivi kädessä on hankala ajaa pyörää. Aarrekivi ei pysy ohjaustangon päällä. Äiti ei saa kantaa aarrekiveä. Etenemme kenties joitakin metrejä, kunnes aarrekivi heitetään pois. On aika etsiä "uu aa tivi". Uuden aarrekiven kanssa käymme läpi saman prosessiin. Kivi ei edelleenkään pysy pään päällä. 

Toistamme tätä, kunnes on aika pysähtyä silittämään vastaan tulevaa koiraa. Tai ainakin keskustelemaan. "Hau hau hau!" Vinkura huutaa ja koirat ihmettelevät, mikä se on ja mikä sille tuli. Hyvässä lykyssä ohi kulkee koulutyttöjä, joiden perässä vauti kiihtyy ainakin viiden metrin matkalla. Kerran Vinkura istui kivelle vieraan talon pihaan, kun kieltäydyin pyrkimästä sisälle koulutyttöjen perässä. Matka jatkui vasta, kun pari varttuneempaa vierasta rouvashenkilöä tarjoutuivat ottamaan Vinkuran luokseen yökylään. Olisi ollut kuulemma pullaakin, mutta se ei Vinkuraa kiinnostanut. 

Toissapäivänä erehdyin yrittämään vaihtoehtoista reittiä, jossa olisi loivempi ylämäki. Sen varrella oli tosin myös kauppa, josta ostimme viime viikolla jäätelöt. Tätä täytyi ihan istua maahan tuumimaan. Ja vanha kirjasto, joka on kesän kiinni muuttaakseen syksyksi uuteen koulutaloon. Ei auttanut, vaikka Vinkura kuinka roikkui oven rivassa ja piippaili sormella jokaista potentiaalista nappulaa. Edes omatoimikirjastoon ei nyt päässyt. Melkein tuli itku, mutta ei sentään aivan. Vinkuroimme eteenpäin, kun suostuin kantamaan pyörän ja repun lisäksi myös kypärää. Vinkuran kantamista vältän, kun alkaa käydä vähän voimille. 

Edellä kuvailtu on se tavallinen tapa siirtyä reilun parinsadan metrin matka hoidosta kotiin. Eilen Vinkura kuitenkin valitsi sen vaihtoehtoisen taktiikan ja potkutteli koko matkan sujuvasti viimeiseen risteykseen asti. Niin sujuvasti, että meni ihan ohi. Ja ohi seuraavastakin käännöspaikasta. Meno oli niin sujuvaa, että päädyimme naapuritalojen väliseen sokkeloon leikkimään juoksupiiloa niin, että minä kannoin tietysti lopulta pyörää. 

Hoitopäivän jälkeen olisi tietysti asiallista jäädä vaikka omaan pihaan hetkeksi ulos leikkimään. Yleensä emme jää. 

Kaksi lasta ja elämä puuhakasta

Puolisoni haastoi itsensä vuodenvaihteen kunniaksi päivittämään sosiaalisen median tiliään vuoden 2008 tyyliin. En tietenkään voinut olla osallistumatta. Aloituspäivityksessä hän kuvaili elämäänsä tapahtumaköyhäksi. Minä puolestani olen jo alle viikon kuluttua huomannut, etten mitenkään pysty kuvailemaan elämääni yhdellä päivityksellä päivässä. Tai kysehän on tietysti välähdyksistä, mutta kun päivät ovat enimmäkseen tyyliä strobovalo, tuottaa kohtuutonta karsintaa valita vain muutama sana. 

Eilen ja tänään on kyllä ollut hetkittäisiä pysähtyneisyyden hetkiä. Touhutötterö on löytänyt ilmeisesti jonkinlaisen eroahdistusvaiheen kehityksessään ja kritisoi tarvittaessa aktiivisesti liian etäistä läsnäoloani. Toisaalta poissa silmistä, poissa mielestä pätee onneksi vielä, niin että jos en ole paikalla ollenkaan, on kaikki enimmäkseen ihan hyvin ja Isäkin on kiva. Jos olen huoneessa, on parasta olla sitten kunnolla. Eilen istuimme hyvän tovin sylikkäin lattialla ja hän räpelsi Villatakkini hakasia. Hyvän tovin eli lukuisia minuutteja eli tuskastuttavan ikuisuuden. Ja nilkkojen päällä makaaminen ei ole riittävän sylissä, siitä tuli kritiikkiä. Siinä me sitten istumme olohuoneen lattialla - tai keittiön tuolilla - tai sohvalla - kaikessa rauhassa ja jos ei satu olemaan Villatakki päällä, niin hiuksista ja korvista on kiva repiä aina. Tänään löysin itseni makaamasta olohuoneen lattialta ja laulamasta Pipsa-Possua. Röhkiminen oli Tötterön mielestä parasta ja jos vauva nauraa jollekin, niin sitähän sitten tehdään. Tätä ennen luimme saman kirjan kolmesti, kunnes hienovaraisesta vastustuksesta välittämättä nostin Pikku Papun ystävät toisaalle. Ei makeaa mahantäydeltä.

Toisenlaisia ovat ne toiset hetket. Kun levität pyykkiä ja kuuntelet samalla puhetta Tärkeistä Asioista. Touhutötterö hoksaa keittiössä, että Äiti - tuo suunnattoman kiintymyksen kohde ja loputon ravinnon lähde - on toisessa huoneessa. Siitä alkaa vauhdikas ryömintä läpi eteisen kohti Äitiä. Ja pyykkitelinettä. En ole aiemmin tullut edes ajatelleeksi, että ryömimällä voi saavuttaa sellaisia nopeuksia. Käytän vartaloani torppaamaan pääsyn pyykkitelineen kaatoon (nyt ymmärrän, miksi koulun liikuntatunnilla harjoiteltiin kehon käyttöä esimerkiksi koripallon suojaamiseen muilta). Aktiviteetiksi tarjoamani palikat ja kipot kiinnostavat ehkä kaksi hetkeä (siinäkin ajassa saa useamman vaippaimun levitettyä narulle). Seuraava kohde on Isosiskon pöytälaatikko, jonka saa auki ja kiinni lattialta käsin juuri sopivasti sen verran, että voi työntää sormet väliin. Tinttanalla on Tärkeitä Asioita kesken, joten minun täytyy itse torpata laatikoiden vetely seisomalla niiden edessä. Tässä kohtaa tilanne käy kinkkiseksi: pyykkiteline on puolimetriä liian kaukana laatikoista! 

Huomaavainen Puolisoni tarjoa apua ja palaamme lähtöpisteeseen: Tötterö keittiöön, minä pyykkitelineelle ja Tinttana multitaskaamaan oleellisuuksia. Viimeksi mainitusta on tullut hyvin lahjakas samaan aikaan tekemisessä ja puhumisessa. Ja parasta tekemistä on se, josta syntyy konkreettista tulosta, kuten ystävänpäiväkortteja loppiaisen tienoilla. Pyykkejä levittäessäni saan tällä kertaa kuulla, kuinka Pikkukivi laulaa Totoron tunnuskappaletta kivien kielellä. Pikkukivi ei osaa vielä japania.

Tinttana täyttää tänään joulukuusi ja puoli vuotta. Myös Pikkukivellä on tänään syntymäpäivä: hän täyttää kuulema kaksi vuotta. Pikkukivi liittyi perheeseemme syksyllä Kuusamon mökkilomalla. Sittemmin teimme hänelle oman talon, jonka oleellisin osa on kylpyamme - löytyihän hän järven rannalta ja on tottunut veden läheisyyteen. Seuraavaksi Pikkukivi täyttää kolme ja silloin alkaa Maka Pakan ohjaama kivien päiväkoti. Sitä ennen on opittava muutamia (kymmeniä) tärkeitä taitoja. Kiven täytyy esimerkiksi oppia kakkaamaan ennen päiväkotiin menoa. Mutta on paljon muutakin, kuten se, että ennen päiväkodin aloitusta täytyy kuulema osata leipoa kakku. Suomenkielen opettelu alkanee heti, mutta japania opitaan vasta joskus ysi- tai kasi- tai seiskaluokalla. Kuulostaa kieltämättä haastavalta, koska sehän on kivi! Aamupäiväisen luennon jälkeen tiedämme Puolisoni kanssa paljon enemmän kivien kehityksestä. Siinä sivussa sain hyvin käytyä lipaston laatikot läpi ja pakattua sisällön muuttolaatikkoon.

Minun tämän päivän sosiaalisen median päivitykseni voisi olla jotain tyyliin "jäi koukkuun (varsi-)imurointiin". Puolisoni päivittänee jotain tyyliin "leipoi pitsaa". Eikä siinä mitään, se on hemmetin hyvää pitsaa! Ja uusi imuri poistaa stressiä paremmin kuin mikään pitkään aikaan!

En tiedä, missä sfäärissä Puolisoni oikein elää, mutta ehkä saan joku päivä deittikutsun tapahtumaköyhyyteen. Tai pikatreffit voisi olla realistisempi. 

***

Jälkihuomautus: tekstin laatiminen on aloitettu noin kello kaksi päivällä, joten oikeastaan on mahdotonta vielä tietää, millaiseksi päivä kokonaisuutena kehittyy.

Poikkeustila

"Isovanhempasi kutsuttiin sotaan. Sinua on kehoitettu istumaan kotisohvalla. Pystyt siihen!"

Tämä ja muut sosiaalisessa mediassa kiertävät enemmän tai vähemmän ontuvat vertaukset muistuttavat ihmisiä edellisestä kerrasta, kun Suomessa oli käytössä poikkeustila. Uutisoinnista voisi äkkiseltään päätellä, että oli onnekasta, että sotimaan lähtivät suurten ikäluokkien vanhemmat eivätkä nämä nyt päälle 70-vuotiaat kehittyän hyvinvointivaltion kasvatit. Emmehän kuitenkaan sorru yleistyksiin ja anna muutamien äänekkäiden yksilöiden leimata kokonaista ihmisjoukkoa vanhuudenhöperöksi! Erittäin kiitollisena voin todeta, että oman lähipiirini seniorit luopuivat kurittomuudestaan melko nopeasti ja antoivat järjen voittaa. Sitä paitsi jos nyt olisi kyse sotatilaan joutumisesta, voimme vain arvailla saman ikäluokan reaktioita ja toimintavalmiutta - he ovat kuitenkin nuorina hiihtäneet kouluun kesät talvet. Paitsi tietysti Äitini, joka asui koulun vieressä ja heräsi talviaamuisin siihen, että järventakaiset lapset istuivat tuvan uunin vieressä sulamassa ennen koulun alkua...

Tällä kertaa poikkeustilassa ei ole kyse toiminnasta. Enemmänkin toiminnattomuudesta. Poislukien tietysti ne ihmiset, joiden toimeliaisuus pitää pystyssä esimerkiksi huoltovarmuutta, terveydenhuoltoa ja perusopetuksen jatkuvuutta. Sankarit polkaisevat pystyyn toimivan etäopetusmallin niin että heilahtaa. Yksi sairaanhoitaja vastaa ties kuinka montaa potilasta. Heille toivottavasti jaetaan jossain vaiheessa kunniamerkkejä ja kutsuja linnanjuhliin sitten, kun niitä voidaan taas järjestää. En hetkeäkään kadehdi niitä, jotka ovat nyt työelämässä - oli se sitten etä- tai lähityötä.

Meille muille asiasta tekee vaikean nimenomaan se, ettei nyt pidä toimia oikein mitenkään. Toimiminen on ihmiselle kriisitilanteessa tyypillinen tapa reagoida. Elintarvikkeiden ja hygieniatuotteiden hamstraus taisi tuottaa pettymyksen monelle: kauppoihin tulikin sitten lisää tavaraa ihan normaalisti eikä niitä edes suljettu. Mutta olisihan se tietysti aika ikävää, jos pitäisi näinä poikkeuksellisina aikoina vielä kaiken lisäksi pestä kakkapylly puhtaalla vedellä ja kuivata pyyhkeellä paperin loppuessa. (Miksi muuten hoidamme vauvoja tällä muinaisella tavalla edelleen, vaikka aikuisille se tuntuu olevan kovin vastenmielinen ajatus?)

Viime päivinä on pääuutisten tasolla kerrottu muun muassa siitä, että nuorilla on tylsää kotona. Ei ole mottitalkoita ja treenit on peruttu. Sikäli kuin olen oikein käsittänyt, edellisellä kerralla ei ollut tylsää. Tai oli tietenkin tanssikielto ja pimennysverhot. Iltalenkki jäi välistä monena kertana ainakin isommissa kaupungeissa. Mutta päivällä saattoi silti mennä kaverin kanssa kylätalolle neulomaan sukkia piirissä. Nyt ei voi. Onneksi ihminen on kekseliäs ja jo nyt moni on alkanut kanavoida toimettomuuden tuomaa ahdistusta esimerkiksi riskiryhmille tarjottuun kauppa-apuun. Tänään tutustuimme lasten päivittäiseen live-jumppaan sosiaalisen median kautta ja huomenna on ohjelmassa Pikku Papun ilmaiskonsertti.

Sota ei yhtä miestä kaipaa, sanotaan. Tämä oikeastaan pätee nytkin, paitsi ettemme sorru erittelemään ihmisiä tässä tapauksessa sukupuolen mukaan. Yksi henkilö ei voi yksinään tartuttaa virusta, niin että yksihän voi pööpöillä kaupungilla kaikessa rauhassa ja antaa piut paut kaikille ohjeille. Mutta jo kahden henkilön toimiessa näin, on tilanne toinen. Kukahan olisi se yksi, jolle suotaisiin tämä erivapaus? (jos vastaat tähän mielessäsi "minä", niin katso peiliin ja mene itseesi) Julkisilla paikoilla lähentelijöitä vastaan on muuten ainakin yksi melko tehokas keino: ravakka yskäisy ja suurin osa kanssaihmisistä ottaa ainakin askelen kauemmaksi. 

Useammassa valtiossa on otettu käyttöön ulkonaliikkumiskielto, koska virustorjunnassa kaikki ei ole sallittua toisin kuin sodassa ja rakkaudessa. Suomessa voimme olla kiitollisia kulttuuristamme, jonka perusluonne suojaa meitä tartuntataudeilta. Esimerkikisi eteläeurooppalaisilla ei ole yhtä helppoa. Toisaalta kansamme (kuten varmasti kaikkien kansojen) keskuudessa esiintyy myös paukapäisyyttä: minuahan ei haittaa kuolla, jos niin on käydäkseen! Todennäköisesti heidän hautajaisiinsa ilmestyy maksimissaan kymmenen surijaa. Ainakin moisista riennoista on nyt ei vain korrektia, vaan jopa suotavaa kieltäytyä ja pelata vaikka koronaa kotona perheen kanssa. 

Meillä ei ole koronaa, mutta sen sijaan pelasimme tänään Trivial Pursuit'a Tinttanan toiveesta (Afrikantähden rosvot ovat edelleen liian pelottavia). Minun ja lasten joukkue voitti. Sitä ennen söimme paikallisesta yrityksestä tilattua pitsaa, mitä ennen kävimme korkkaamassa Tinttanan uuden potkulaudan, kun pihalta oli putsattu hiekoitushiekka pois ja aurinko paistoi. Huomenna täytyy ehkä siivota ja sitten voikin viettää vaikka pitkän viikonlopun. 

Teininä sitä kavereiden kanssa pohdittiin, että Suomen joutuessa sotaan, olisi hyvä hankkiutua raskaaksi, jolloin ei tarvitsisi lähteä töihin rintamalle. Oikeasti tämä siunattu tila toimii kyllä aivan varmasti paremmin tässä poikkeustilatapauksessa kuin siinä toisessa. Se tietysti surettaa, jos jää sitten rotinat saamatta, kun vauva otetaan perheeseen vain videopuhelujen välityksellä. Mutta ai niin, niitähän voi ostaa kaupasta!

Tapaus Puolittaja

Erinomaisessa teoksessa Tatu ja Patu etsivinä. Tapaus Puolittaja otetaan ansiokkaasti kantaa liikakulutuksen hillitsemiseen. Tarina lienee kuvitteellinen, mutta huomenna kuluneiksi tulleiden viiden ja puolen vuoden aikana olen saanut havaita, kuinka Puolittaja on iskenyt myös omaan talouteeni. Enkä nyt puhu hiilijalanjäljen tai päästöjen saati menojen puolittamisesta, vaan suurella rakkaudella (ja vaivalla) itse kasvattavastamme Jälkeläisestä. 

Loppusyksystä 2015 saatoin todistetusti vielä uppoutua nautiskelemaan rauhassa Appelsiinista. Puolittaja oli jo tuolloin puolittanut (tai suorastaan murto-osittanut) yksityisyyteni, aikani, mielenrauhani, päiväuneni ja alkoholinkäyttöni. Aluksi puolittaminen on niin totaalista ja tietysti myös asiaankuuluvaa, ettei sitä edes oikein huomaa. Kestää vuosia - tässä tapauksessa noin viisi ja puoli vuotta - ennen kuin huomaa, mitä kaikkea sitä tuleekaan puolittaneeksi. 

Totuus iski minuun joulukuisena iltana 2019, kun tajusin puolittavani myös appelsiinini. "Haluatko puolet?" pääsee suusta sen kummempia miettimättä. "Okei, rauhoitu, sopiiko, jos saat puolet tästä?" on usein toimiva keino selvitä elämässä eteenpäin. "Mitäs jos otetaan tuommoinen puoliksi?" toimii esimerkiksi kahvilassa: on hirveän kätevää ostaa sekä sämpylä että kakkupala ja laittaa ne puoliksi. Käytännössä minä syön sämpylän ja yhden lusikallisen kakkua ja Puolittaja ottaa yhden haukun sämpylää ja syö kakun. Ja minä olen tyytyväinen itseeni, kun olen saanut Jälkeläiseni sisään edes yhden haukun niinsanottua suolapalaa. 

Vanhemman tehtävä on huolehtia jälkeläistensä mahdollisimman optimaalisesta kasvusta. Tämä käsittää sekä henkisen että ruumiillisen puolen. Ruumiillinen puoli taas käsittää muun muassa asiallisen ravitsemuksen. Optimaalisen kasvun tavoite on sikäli sisäänrakennettu, ettei sitä usein tule edes tietoisesti ajateltua. Puolittaminen on hyvä esimerkki tästä. Jälkeläinen tarvitsee vitamiineja ja sellaista huolenpitoa, joka vahvistaa yhteenkuuluvuuden ja turvallisuuden tunnetta. Varmaankin siksi huomaan kokevani appelsiinin syömisen Jälkeläisen seurassa käytännössä mahdottomaksi ilman puolittamista. 

Puolittamisella ei välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa, haluaako Jälkeläinen itse puolittamista. Minun vaistomainen tehtäväni vanhempana on puolittaa. "Ottaisitko puolet tästä? Ai et halua? Otatko nyt edes yhden palan? Hyvä, otatko toisenkin?" Ja siinä sitä ollaan yks' kaks' yllättäen puolittamassa puoliväkisin. Lopputulema on usein alla näkyvän kaltainen: minä teen työt, Jälkeläinen saa parhaat palat ja nautittuaan etuuksistaan kyllälti, jättää jälkeensä raadellun palan Minun Appelsiiniani. 

Hyväksyn puolittamisen evolutionaarisena välttämättömyytenä. Ja nyt joku Kokeneempi Lukija tietysti päivittelee myötätuntoisena, kuinka tulen ikävöimään sitä kaikkea puolittamista sitten, kun Jälkeläisestäni tulee täysikasvuinen. Itseäni kiinnostaa lähinnä tietää, mitä puolittamiselle tapahtuu, jos jälkeläisiä on useampi kuin yksi! Voisivatko esimerkiksi kaksi jälkeläistä puolittaa appelsiinin keskenään? Jo omien kokemustenikin pohjalta pidän sitä kyllä melko epätodennäköisenä ja vähintäänkin haastavana johtuen evolutionaarisesti välttämättömästä kamppailusta. Eli syönen siis jatkossakin appelsiinini enimmäkseen iltakahdeksan jälkeen ilman Puolittajia.

Ikkunaremontti

Ikkunaremontti on taloyhtiöremonteista ehkä se helpoin ja mukavin - jos ei lasketa sellaisia yleisten tilojen korjauksia, kuten saunatilojen kunnostus tai julkisivun maalaus. Ikkunaremontti kestää yhden huoneiston kohdalla yhden päivän. Lasku on kohtuullinen, mutta hyöty ja ilo jokapäiväisiä. 

Ikkunaremontin odottaminen alkoi kolme vuotta sitten ensimmäisenä talvena, jonka asuimme tässä asunnossa. Toisen makuuhuoneen ikkunaan ilmestyi kovilla pakkasilla sisäpuolelle ainakin senttiä paksu jääkerros, joka suli päivittäin valuttaen vettä pitkin alapuolista seinää. Niin ne ikkunat kuulema olivat tehneet jo -70-luvulla, mutta koska olemme syntyneet vasta -80-luvulla, emme täysin ymmrätäneet, miten kyseinen seikka asiaa paransi. Lisäksi ilma oli aamuisin nukkumahuoneessa niin paksua, että ensimmäinen toimi aamulla oli ränkätä tuuletusikkuna auki, että pystyi vetämään henkeä. Nukumme aina huoneen ovi auki. 

Viime talvena ikkunaremontti varmistui alkavaksi tänä kesänä. Mahtavaa! En varmasti pese enää vanhoja ikkunoita keväällä! Laitetaan lumitähdet liimalla kiinni! Siinähän kantavat ne ulos tähtineen päivineen! 

No siis lumitähdet pesin ihan itse pois, kun ruoho alkoi vihertää. Remontti alkoi elokuussa. Eipähän häikäissyt pahasti se vähäinen kesäaurinko, kun ikkunat olivat niin paksussa töhnässä, että hyvä, kun seinästä erotti. Mutta pysyin tiukkana enkä pessyt. 

Ensimmäinen remonttiaamu: astumme Tinttanan kanssa ulos ja pihassa touhuaa vihreä nosturi sekä rekka ja lukuisia oranssiasuisia remonttiukkoja. Minusta nosturi oli hieno ja touhu jännää. Tinttanasta nosturi oli maailman pelottavin ja rekka melkein mahdoton ohittaa - no ei vähiten siksi, että se oli poikittain kulkureitillämme. Muutaman päivän pelkäsimme joka kerta ulos mennessä, onko vihreä "nostokurki" pihalla. Pelko meni pian ohi. Sitten nosturi tuli meidän talomme kohdalle. 

Tätä ennen piti tyhjentää parveke, jolle uudet ikkunat nostettaisiin. Olin ollut kaukaa viisas. Eli siis laiska ja kiireinen. Kukat olivat kompaktisti vain neljässä astiassa, plus herneet yhdessä laatikossa. Jo aiemmin olin siivonnut ruukku- ja multasäkkivarastoa ja pidättäytynyt hankkimasta lisää. Siirrettäväski jäi siis kasvien lisäksi vain kaksi tuolia, kaksi pöytää, jakkara, tarvikelaatikko, matto, kolme multasäkkiä, kaksi koriste-esinettä ja kolme kasaa epämääräisiä ruukkuja ja aluslautasia. Suurimman osan kamasta kannoimme pyykkituvan parvekkeelle muutaman muun naapurin tapaan. 

Sitten se odotettu päivä koitti! Siirsimme kaikki tavarat pois ikkunaseiniltä avaten melkein pari metriä leveät työvyöhykkeet ja kulkuväylät. Meillähän näitä neliöitä suhteessa tavaraan riittää! Hehe. No ei riitä. Vuorasimme kaiken, mitä jaksoimme suojamuovilla. Tinttana väänsi itkua, kun koti meni pakettiin. Samana päivänä ilmestyivät uudet kumisaappaat ja se oli jo liikaa pienelle konkreettiskonservatiiville. Illalla suru oli suuri. Tinttana vaati vanhoja ikkunoita takaisin, uudet olivat ihan tyhmät ja huonot. Koska uudet olivat oikeasti ihanat, kestimme Puolisoni kanssa kuin Hyvät Vanhemmat konsanaan. 

Pari päivää odoteltiin muun talon valmistumista. Ukkoja ja tavaroita kulki käytävässä edestakaisin, mutta täytyy kyllä sanoa, että oikein mukavia ja hyväntuulisia ukkoja. Kotia riisuttiin paketista pikkuhiljaa ja huonekaluja siirreltiin paikalleen. Sitten tuli listojen laittopäivä ja siirsimme huonekalut taas irti ikkuseinistä. 

Ulkona rämisi ja paukkui edelleen, piha oli täynnä lasinsiruja - tai siltä se avojalkaisen pikkulapsen vanhemmasta ainakin vaikutti - ja ulos ei nähnyt oikein mitään kaiken pölyn läpi, mutta siinä ne nyt olivat. Tuuletusikkunoiden ja parvekkeen oven aukominen ja sulkeminen oli suorastaan viihdyttävää. 

Imuroimme ja pesimme lattioita, siirtelimme huonekaluja paikalleen ja katselimme valkoisia karmeja. Aloimme käydä töissä ja hoidossa normaalisti ja meillä oli melko toimiva keittiö, kaksi makuuhuonetta ja iso kodinhoitohuone. Tosin ilman verhoja, mattoja ja näköalaa. 

Nyt kaksi viikkoa remontin jälkeen Puolisoni - jolle olen asiasta pohjattoman kiitollinen - keksimä ikkunanpesijä kävi kohtuullista rahasummaa vastaan päästämässä meidät harmaudesta. Aamulla siirreltiin huonekaluja jo rutiinilla. Nyt illalla kolmessa ikkunassa neljästä on verhot ja kolmessa huoneessa neljästä matot. Olohuone alkaa muistuttaa pikkuhiljaa olohuonetta. Tinttana on hyväksynyt tilanteen ja iloitsee uusista -70-luvun rimpsureunaisista perintöverhoista.

Ulkona vain on niin kylmä, ettei tuuletusikkunoita ja parvekkeenovea enää auota huvikseen. Niin ollen totesin, että on aivan sama laittaa keittiöön yhdellä kertaa se punainen joulukappa. Vaihdan sen sitten pääsiäisenä kevyempään. Hah! Ehdin aloittaa joulun odotuksen ennen kuin kukaan ehti mainostaa asiaa markkinamielessä! Johan tässä on kohta syyskuu.