Syksy oli poikkeuksellisen pitkä ja pimeä. Valkeus saapui juuri ja juuri ennen vuodenvaihdetta. Nyt tammikuun puolivälissä lunta on sentään siinä määrin, että aurat ovat voineet aikaansaada tiivistettyjä kasoja, mutta latupohjiin se riittää vain paikoitellen. Onneksi nykylapsilla on paljon muutakin puuhaa kuin hiihtäminen.
Joululoman jälkeen Päiväkodin piha on jälleen täyttynyt lapsista - noista -20-luvulla syntyneistä mielikuvituksettomista loputtomalla viriketulvalla kyllästetyistä diginatiiveista, joiden varassa lepää koko ihmiskunnan tulevaisuus, mutta jotka kiinnostuvat lähinnä tekoälyn tuottamasta aivomädästä... Tiedämmehän toki kaikki, että nuoriso on pilalla - ollut jo vuosisatoja.
Vielä enemmän kuin lapsia, Päiväkodin pihalla on eri kokoisia ja muotoisia lumesta tiivistyneitä paakkuja. Kohta parin viikon ajan ovat lapset joka iltapäivä Vinkuraa hakiessani touhunneet paakkujen kimpussa. Paakkuja lastataan pulkkiin ja vedetään pihan reunalta toiselle. Paakkuja järjestellään. Paakkuja jaetaan porukan kesken kunkin omiksi. Paakuille annetaan nimiä. Paakkuja otetaan mukaan kotipihoihin.
Ensimmäisenä paakkupäivänä satuin tulemaan suoraan töistä hakemaan Vinkuraa autolla. Kriisi oli lähellä, kun Vinkuralle selvisi, ettei hän voisi ottaa Paakkua mukaan kotiin, koska sitä ei voisi ottaa autoon sisälle. Paakku täytyi toimittaa Erityiseen Paikkaan pihan nurkkaan ja selvittää asia myös Kaverille, joka voisi vahtia Paakkua Vinkuran lähdettyä. Tällöin paakkuleikissä oli ehkä vasta yksi toveri, mutta tänään paakkujengissä hyöri nähdäkseni ainakin puolenkymmentä natiaista. Ja kun otetaan huomioon, että osa oli jo haettu ja osa leikki ehkä toisaalla, voidaan todeta paakkuilun todella lähteneen leviämään.
Niinä päivinä, kun olen hakenut Vinkuran kävellen, on hän joka kerta toimittanut yhden paakun kotiin. Ei tietenkään sisälle, mutta etuoven viereen. Matka ei toki ole pitkä, mutta voit kuvitella itse, millaista olisi kantaa sylin kokoista lumipalloa edes se vajaa puoli kilometriä ihan vain, koska - - Niin, en todellakaan tiedä, miksi paakut täytyy tuoda Päiväkodilta meille. Toki ensimmäisen Paakun jälkeen on ollut kyse jonkinlaisesta perheen yhdistämisestä. Paakun jälkeisenä kertana mukaan tuli Kaakku ja sen jälkeen pikkuinen Pallo, joka on kahden edellisen lapsi. Perhe on sittemmin kasvanut niin, etten edes tiedä kaikkien nimiä.
Paakun, Kaakun ja Pallon jälkeen oli poikkeuksellisen raskas urakka, kun mukaan täytyi saada vähän isompi kaveri. Vinkuran täytyi pitää lukuisia lepotaukoja kävelyn lomassa - noin 10 - 20 metrin välein. Tein nimittäin heti alkuunsa selväksi, että en osallistu tähän lumensiirtoprojektiin: minä voin kantaa Vinkuran reppua, mutta paakkuja en kanna. Urakka huipentui kuitenkin varsin riemukkaaseen perhetapahtumaan, kun Vinkura laski jättikökköreen sylistään kotirapulla ja siltä tulikin vauva! Lohkareesta irtosi pala, jonka otimme toki ilolla vastaan ja Vinkura siirsi pienokaisen heti Paakun ja Kaakun väliin koko suvun ihasteltavaksi.
Tänään olimme jälleen liikkeellä kävellen ja kuten nyt jo tavallista, lähti Päiväkodilta yksi paakku Vinkuran matkaan. Tällä kertaa tosin tilanne meinasi riistäytyä käsistä, kun Vinkura yritti haalia samaan matkaan muitakin paakkuja tien varresta. Siis ihan vieraita mötiköitä yleisen tien penkalta! Välillä sylissä oli kolmekin yksilöä, mutta lopulta kaksi pääsi perille: yksi kummassakin kainalossa. En tiedä, miten Päiväkodilta kotoisin olevat paakut ovat suhtautuneet tähän uuteen tienvarsitulokkaaseen, mutta ainakaan ulko-ovelta ei ole kuulunut mitään erityistä meteliä illan aikana.
Eivät lapset välttämättä tarvitse käpylehmiä jalkoineen ja sarvineen. Paakkukin riittää. Olisin taipuvainen uskomaan, että ihmiskunnalla on vielä toivoa.
